Step Brother

35 // Kiitos

Lucaksen NK.

Seison jähmettyneenä paikoillani kun tajusin mitä juuri olin mennyt sanomaan omalle 'siskolleni'. En todellakaan halua hänen lähtevän pois tai etenkään kuolevan.

"Ehkä sinä olet oikeassa Lucas. Ehkä kaikkien olisi parempi olla jos minua ei olisikaan", Sandra sanoi kyyneleet silmissään ja lähti pois olohuoneesta.

"Mitä mä menin sanomaan?" Kysyin hiljaa lähinnä itseltäni, mutta nähtävästi Daniela kuuli sen sillä hän vastasi minulle: "Voi kulta sä teit just oikein! Toi pikku tyttö yrittää vaan saada sun huomion ja saada meidät eroomaan."

Mutta Danielan sanat eivät olleet kuin tuulenvire. Minua ei ollenkaan kiinnostanut mitä hän minulle sanoi, kuulin sen kyllä mutten välittänyt siitä mitä hän sanoi. Minulla oli sillä hetkellä vain yksi ainoa asia mielessäni:

Pakko löytää Sandra!

Sandran NK.

Seison sillan kaiteen vieressä katsellen kuinka vesi riehui sen alla.

Olisiko minulla rohkeutta hypätä tuonne?

Kävin istumaan sillan kaiteelle keräten rohkeutta hyppäämiseen. Sillalla ei onneksi ollut ketään juuri silloin. Tai niin minä luulin niin kauan, kunnes tunsin jonkun vetävän minut nopeasti alas kaiteelta ja ottavan minut tiukkaan halaukseen. Itseasiassa minusta tuntuu, että heitä on ehkä enemmän kuin yksi? Ehkä kaksi tai kolme?

"Sandra kaikki on hyvin.." yksi heistä kuiskasi. Ääni kuulosti jotenkin tutulle, muttei kuitenkaan niin tutulle, että tajuaisin heti kuka on puhuja.

En aluksi tajunnut, mutta nyt tajusin itkeväni krokotiilin kyyneleitä vasten noita tuntemattomia poikia.

"Shh.. rauhoitu nyt.. kaikki on nyt hyvin.." Toinen heistä kuiskasi. Hänenkin äänensä kuulosti jotenkin tutulle, mutta pääni löi edelleen tyhjää.

-----

Olin saanut itkuni jo laantumaan sen verran, että uskallauduin katsomaan ketkä ovat 'pelastajani'. Näky ehkä hiukan shokeerasi minut, sillä he olivat kaksi ikäsitäni poikaa, Lucaksen parhaat kaverit Juuso ja Elis.

"Kiitos.." sanoin rikkinäisellä äänelläni.

"Emmehän me olisi voineet antaa parhaan kaverimme siskon kuolla silmiemme edessä", Juuso naurahti. Hymähdin hänen vastaukselleen.

"Mutta miks sä oisit halunnu hypätä?" Elis kysyi huolestuneesti. Olin hetken hiljaa, kunnes vastasin.

"Kaikki vaan on menny alamäkee Rasmuksen.. kuoleman jälkee", sanoin hiljaa ja pidättelin kyyneleitäni. Rasmuksesta puhuminen on minulle vain todella herkkä aihe, varmaan ymmärrätte miksi..

-----

Siirryimme poikien kanssa pian sen jälkeen kahvilaan, jossa kerroin heille kaiken Rasmuksesta ja minusta, masennuksesta, Lucaksesta, viiltelystä ja vanhemmistani. Myös isästäni.

Isäni on vankilassa jonka ehkä tiesittekin. Hän murhasi ihmisen, joka sattui olemaan setäni eli isäni veli ja hän myös yritti tappaa äitini kun olin aivan pieni. Mutta onnekseni hän ei onnistunut. Isäni sai 17 vuoden tuomion, joten hän vapautuu puolen toista vuoden päästä pois vankilasta. Ajatus siitä saa ihoni kananlihalle, jos hän yritti tappaa äitini kerran hän saattaa yrittää sitä toistekin.

Tai no itseasiassa isäni ei yrittänyt tappaa äitiäni. Hän yritti tappaa minut, koska hän ei halunnut minua, mutta äitini oli estänyt häntä tekemästä sitä.

"Wow.. mä en ajatellu, että jollain voi oikeesti olla noi hirvee nuoruus. Tai siis kellään jonka mä tunnen.." Juuso selitti kun olin saanut kertomukseni loppuun.

"Mutta silti sä et sain yrittää itsemurhaa. Sun pitää puhuu, vaikka sun äidille tai jollekkin psykiatrille siitä miltä susta tuntuu", Elis sanoi.

"Hankkia uusi alku. Pyyhkiä kaikki vanha paska pois mielestä ja alottaa elämä niinku elämässäs ei olis ikinä tapahtunutkaan mitää tollasta", Juuso sanoi ja Elis nyökytteli hänen vieressään.

Uusi alku.

Uusi aloitus

Uusi elämä

Uusi mahdollisuus

"Kiitos pojat! Mä niin oon teille yhden ison palveluksen velkaa", sanoin ja nousin pöydästä. "Mä meen ja teen niin."

Pojat jäivät vielä kahvilaan istumaan kun minä lähdin pois ja suuntasin kohti juna-asemaa.

Eli nyt on sellainen asia, että nyt tulee enää vaan yksi osa tämän jälkeen.. otan osaa suruunne :/