12. Luku | kumi |

758 33 6
                                    

Ollin nk
Kävelimme käsikädessä kohti koulua. Kävelemme täydessä hiljaisuudessa, koska kumpikaan ei ole aamuihmisiä. Ensimmäisellä tunnilla meillä on musiikkia. Tykkäisin siitä, jos opettaja ei olisi aivan perseestä. Irotimme kätemme juuri ennen koulun pihaa. Olisi kiva olla julkisesti yhdessä, mutta suhteemme on vasta alussa ja muutenkin.

Katson puhelintani luokan nurkassa. Opettaja on koko tunnin kaakattanut jostain perus asioista. Emme ole tehneet käytännössä mitään järkevää koko tunnin aikana. Tuntia on jäljellä vielä viisi minuuttia. Meillä on ollut musiikkia jo muutaman kerran, mutta niilläkin tunneilla opettaja on vain kertonut esimerkiksi nuottiviivaston viivoista. Mielenkiintoista.
"Tuuksä?" Aleksi kysyy. Nyökkään vastaukseksi. Nappaan tuolin selkänojalta takin ja lähden ulos luokasta. Joudun kääntymään ovella, sillä reppuni unohtui luokkaan. Hups.

Istumme jossain käytävällä, jossa on hiljaisempaa. Aleksi nojaa minuun ja katsoo, kun minä selaan Instagramia. Silitän toisella kädellä hänen hiuksiaan. Yhtäkkiä Aleksia heitetään kumilla päähän. Siis pyyhekumilla.
"Sattuko?" kysyn. Aleksi pudistaa päätään ja katsoo ympärilleen. Ilmeisesti etsii syyllistä tuohon. Näen jonkun repun vilahtavan toiselle käytävälle. Kukahan se oli. Aleksi kohauttaa olkapäitään ja tulee takaisin nojaamaan minuun. Minä jatkan Instagramin selailua, näyttäen välillä "hauskoja" meemejä. Kai ne on hauskoja, kun Aleksi nauraa niille. Tosin välillä minusta tuntuu, että hän nauraa kaikelle. Se nyt on vain ylisöpöä, että ei se minu haittaa.

Kello soi tunnin loppumisen merkiksi. Meillä loppuu nyt koulu. Päätimme koulun jälkeen mennä vain meille. Lähdimme kävelemään jälleen käsikädessä kohti minun kotiani. Tai ei minun vaan meidän perheen kotia. Juttelimme kissoista ja kirahveista koko matkan. Älkää kysykö. Hieno puheenaihe.

Makasimme sängylläni ja katsoimme Netflixiä. Se on minun mielestä parasta. Kuulen tuhinaa rintani päältä. Suloista tuhinaa. Erittäin suloista tuhinaa. Ja se kuuluu Aleksille. Hän nukahti. Silittelen aleksin hiuksia ja katson sarjaa, joka pyörii Netflixistä. Se oli erittin tylsä, mutta ei kai siinä.

Herään kolahdukseen. Taisin sitten nukahtaa. Huomaan, että telkkarissa pyörii joku luonto-ohjelma, joka kertoo... merimakkaroista? Miten se tuohon on päätynyt? Katson ympärilleni ja huomaan, että minun puhelin tipahti. Siihen minä sitten heräsin. Aleksi ei herännyt, sillä hän yhä tuhisee päälläni erittäin suloisesti. Pitäisi varmaan herättää tuo kohta, sillä hän ei saa yöllä muuten unta. Ovikello soi. Kuka siellä muka nyt on? Selviydyn Aleksin alta herättämättä tuota ja kipitän alakertaan. Avaan oven ja sen takaa paljastuu itkuinen Joonas. Mikä hänellä voi olla? Päästän hänet sisälle ja vien olohuoneeseen. Istutan hänet sohvalle ja lähden hakemaan tuolle vettä. Palaan hänen luokse ja ojennan vesilasin.
"Kiitos", Joonas sanoo pienesti. "Haluisitko kertoo mikä sul on?" kysyn varovasti. Joonas pudistaa päätään. "Okei", vastaan. Otan Joonaksen halaukseen ja silitän hänen selkää. Ainiin se Aleksi piti herättää. "Oota hetki tässä", sanon Joonakselle, joka nyökkää.
"Alluu herääs ny ettei sun yöunet mee", sanon tuolle suloiselle tuhisijalle. Aleksi siristelee silmiään ja katsoo ympärilleen. Kyllä sinä heräsit Ollin luota, etkä mistään Tylypahkasta. Aleksi nousee istumaan ja tulee luokseni. Ilmeisesti hänellä oli vähän liian kova vauhti päällä, sillä meinasi kaatua päälleni.
"Varovasti nyt", sanon Aleksille toruvasti. Hän naurahtaa ja nyökkää sen jälkeen. "Joonas tuli tänne äsken aika itkusena enkä tiiä mikä sil on", kerron yhtäkkiä. Aleksin ilme vakavoituu ja hän lähtee alakertaan Joonaksen luokse. Mikähän sillä pojalla on tällä kertaa?
_ _ _
500 sanaa
Aika tylsä luku mut joo.
En kerenny kirjottaa aikasemmi nii tulee vast ny.

Can you feel my heart [VALMIS]Where stories live. Discover now