Lied to Love (in finnish)

Luku 14

"Mitä sä mietit?" Jacob kysyi irtautuessaan halauksesta.

Pyyhkäisin nopeasti kyyneleen ja hymyilin, kuin kaikki olisi hyvin.

"En mitään", vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi.

Jacob katsoi minua epäuskoisesti. Olenko tosiaan niin huono valehtelemaan?

"No, älä sitte kerro", hän sanoi kylmästi.

Mikä häntäkin risoi? Ensin hän on mukava, kunnes taas kylmä. Joskus en vain ymmärtänyt miehiä.

Jacob jatkoi matkaansa tulosuuntaani. Jäin hetkeksi hämmentyneenä seisomaan paikoilleni, kunnes palasin takaisin maanpinnalle ja jatkoin matkaani.

Saavuttuani kotipihalleni, huomasin mustan bemarin olevan parkissa. Eikä mikä tahansa bemari vaan Mikaelin bemari.

Kävelin kuljettajan puoleiselle ikkunalle. Mikael laski ikkunan.

"Mitä sä täällä teet?" Kysyin huvittuneena.

Mikael ei näyttänyt kuitenkaan huvittuneelta. Jokin oli taas pielessä.

"Kerro nyt", pyysin ystävällisesti.

"Mä näin sut halaamassa Jacobia", hän sanoi vaisusti.

Löin käteni otsalleni. Taas tämä vuoristorata alkaa.

"Ja?" Kysyin häneltä.

"Mitä 'ja'?" Hän kysyi ihmeissään.

"Että miten se vaivaa sua?" Kysyin asiallisesti. En alottaisi uutta riitaa itse pahimman riitapukarin kanssa.

"No, miksiköhän mun tyttöystävä halailee muita kundeja? Sä sanot mulle, että sä kävelet kotiin, mutta sen sijaan mä nään sut Jacobin seurassa, toistamiseen", hän sanoi.

"Mikael, mua itkettää. Koko päivän sain osakseni paheksuvia katseita, ja kaiken lisäks istuin vessassa tunnin itkemässä. Tunnin! Ja jouduin ajattelemaan eri asioita ja tekemään päätöksiä. Jacob osu sit vaa kohalle tos kotimatkalle, ja mua itketti sillon", vastasin asiallisesti.

Hän istui hiljaa ja tuijotti rattia. Hän astui ulos autosta ja halasi minua.

"Sori, että mä oon tämmönen idiootti. Mä vaan pelkään, että mä menetän sut", hän sanoi.

Kyyneleet kihosivat silmiini kuullessani nuo viimeiset sanat. Otteeni Mikaeliin tiukentui ja halusin vain hukuttautua hänen tuoksuunsa.

Pelkäsin itse samaa, mutta pelkäsin, että minulla ei ollut vaihtoehtoja. Kyllä sinulla on, jos ajattelet niin. Ääni sisälläni kuiskasi.

"Ei se mitää. En mä luopuiskaa susta, vaikka olis pakko", vastasin ääni säröillen.

Toivoin sen olevan totta.

***

"Sori, mä lähin vast nyt tulee", vastasin Emilyn puheluun kävellessäni pois pihastamme.

"Joo, ei se mitää. Kunhan tuut nopeesti tänne. Mulla on sulle hirveesti kerrottavaa!" Emily selitti innoissaan.

Kasvoilleni nousi hymy. Oli ihanaa kuulla, että edes toisella meistä asiat on paremmin.

"Joo, nähää kohta", vastasin ja suljin puhelun.

Kävelin reippaasti Emilyn talolle. Painoin ovikelloa ja ennen kuin ehdin tajuta, olin jo Emilyn eteisessä.

Otin takin päältäni ja laitoin sen henkarille roikkumaan. Kävelin Emilyn perässä tämän huoneeseen.

"Mä en pysty pitää tätä enää mun sisälläni", hän aloitti vakavalla äänellä yrittäen peittää innostuneisuuttaan.

"No kerro nyt", naurahdin.