Lied to Love (in finnish)

Luku 31

Yritin taistella vastaan punaa, joka hiljalleen kohosi poskilleni leviten samalla ympäri kasvojani. Hienoa, olen sitten tomaatti. Tunsin Mikaelin katseen itsessäni, mutten halunnut kohdata sitä. Tunsin oloni niin kiusalliseksi kuin ihminen voi vaan tuntea. Pieni katumus hiipi hiljaa mieleni perukoilta, ja olisin halunnut vain juosta Mikaelin ohi ulos koko hemmetin keilahallista.

"Mitä nyt? Veikö kissa kielen?" Mikaelin huvittunut ääni kantautui korviini, jolloin lopulta uskaltauduin nostamaan katseeni häneen. Myönsin salaa itselleni kaipaavani häntä, mutten aikonut myöntää sitä hänelle. Huokaisin syvään.

"Ei. Tai siis... Mä-", päätin hiljentyä. Laskin käänsin katseeni takaisin lattiaa kohti ja laskin viiteen. "Ei vienyt kissa kieltä. En vain odottanut näkeväni sua täällä."

Mikael naurahti vastaukselleni. Kurtistin hänelle kulmiani. Mikä muka oli niin hauskaa? Sanoinko muka jotain typerää? Älä sano, että sanoin jotain typerää.

"Ai et odottanut näkeväsi mua täällä? Vaikka se onkin ainoa syy, miksi olemme täällä", hän vinkkasi salamyhkäisesti silmäänsä.

Tottakai tämä oli se typerä asia, minkä möläytin. Olisipa minulla aikakone, jolla voisin vipua kääntämällä päästä taaksepäin ajassa. Miksi edes sanoin niin? Tottakai hän tiesi syyn, jonka takia olimme täällä. Sehän oli ilmiselvää. Jos sisäinen minä pystyisi läimäyttää minua, hän varmasti tekisi sen. Ei epäilystä.

"Älä nyt. Sä tiedät, mitä teet mulle, kun näytät tuolta." Säpsähdin Mikaelin hiljaisia sanoja ja tunsin muuttuvani vielä enemmän tomaatiksi. Miksi hänellä oli minulla niin suuri vaikutus?

"Älä puhu tuollaisia", sihahdin. "Joku ulkopuolinen voi vielä kuulla, ja en halua kenenkään luulevan mitään", jatkoin.

"Hei, me molemmat tiedetään, että rakastat mua. Sun on turha kiistää sitä, koska sanoit sen itse", hän heitti kädet puolustukseksi ilmaan.

"Mitä, jos en tarkoittanut sitä?" Kommenttini sai Mikaelin nostamaan toista kulmakarvaansa.

"Tiedät itsekin, että todellakin tarkoitit sitä. Eihän se olisi muuten mihinkään johtanut", hän vinkkasi.

Pudistin päätäni, vaikka tiesin hänen olevan oikeassa. En vain aio myöntää sitä hänelle. Miksi olin näin vaikea ihminen. Totuus on se, että haluaisin vetää hänet itseäni vasten ja suudella häntä. Halusin häntä enemmän kuin mitään muuta. Jokin kuitenkin esti minua, ja se jokin oli omatuntoni. Olin pettänyt Jacobia ja olin salannut sen häneltä. Pahinta oli se, etten tiennyt, miten kertoisin sen hänelle. Toisaalta en halunnut kertoa, mutta tiesin sen olevan väärä vaihtoehto. En edes ymmärrä, miten olen loppujen lopuksi päätynyt tähän tilanteeseen. Minä ja typerät tunteeni. Miksei minulla ole kivestä veistetty sydän. Kukaan ei voisi läpäistä sitä eikä kukaan voisi rikkoa sitä. Edes minä en voisi rikkoa sitä.

"Ihan sama, valitse kenkäsi ja tule sitten perässä", poistuin kenkien luota vilkaisematta enää häntä.

***

Joka ikinen minuutti oli täyttä tuskaa. Korjaan, jokainen sekunti oli täyttä tuskaa. En ollut ehtinyt kertoa Emilylle pienestä keskustelusta, jonka kävin Mikaelin kanssa. Tai siis olisin minä kertonut, ellei Mikael olisi löytänyt niin nopeasti itselleen sopivat kengät. Hyvä, että olin ehtinyt edes kävelemään Emilyn ja Joshin luokse.

Tämän lisäksi Mikael vilkuili koko ajan minun suuntaani. Pyrin välttelemään hänen katsettaan, mutta välillä se oli todella hankalaa. En voinut sille mitään, että tunteeni menivät miten sattuivat. Vihasin Mikaelin ilkikurista virnettä, mutta samaan aikaan olisin voinut sulaa siihen paikkaan.

"Lily, sun vuoro", Emilyn ääni herätti minut ajatuksistani, ja nousin ylös mustalta nahkasohvalta. Otin kymmenen kiloisen keilapallon ja katsoin, kuinka radalle keilat laskeutuivat radalle. Hengitin syvään ja siirsin keskittymiseni kokonaan seuraavaan siirtooni. Otin sulavia askeleita eteenpäin ja lopulta päästin pallosta irti. Se vieri ensin radan keskellä, mutta lähti lopussa kaartamaan vasemmalle. Pallo osu keiloihin, ja jäljelle jäi ainoastaan kaksi keilaa. Onnekseni sain kaadettua ne toisella yrittämisellä.

"Hyvin sä kyllä vedät", Emily taputti minulle kannustavasti kävellessäni takaisin sohvalle.

"Niin vedät, muttet yhtä hyvin kuin mä", Mikael sanoi ylpeästi, joka johti peliä. Kohotin hänelle kulmiani.

"Voitto ei aina ole tärkeintä."

"Niin häviät aina sanoo."

"Hei hei! Me tultiin tänne pitämään hauskaa, ei kinaamaan", Josh liittyi keskusteluumme. Mikael laittoi kätensä puuskaan.

"Eihän tultu", hän aloitti. Tiesin heti, mitä hän sanoisi seuraavaksi. En todellakaan pitäisi siitä. "Me tultiin tänne pelkästään sen takia, että Lily vihdoinkin uskaltaisi kohdata mut, eikä välttelisi mua koko ajan Jacobin kämpässä." Totuus iski vasten kasvojani, varsinkin, kun nyt Josh ja Emilykin kuulivat sen häneltä.

Laskin pääni sisällä viiteen ja yritin pitää itseäni koko ajan hillittynä. Huomasin kaikkien katsovan minua. Minua inhotti sotkea Emily ja Josh tähän soppaan mukaan. Olisin halunnut kaivaa itselleni kuopan ja hautautua sinne ikuisiksi ajoiksi, koska minua hävetti niin paljon. Se, mitä Mikael sanoi oli täysin totta. Minä välttelin häntä ja teeskentelin onnellisuuttani Jacobille. Tai no ei kaikki ole ollut teeskentelyä, mutta en voi kieltää, ettenkö olisi miettinyt Mikaelia.

Tein varmaan typerimmän päätöksen ikinä, kun mitään sanomatta laitoin puhelimeni taskuun ja lähdin kävelemään kenkien luokse. Tiedän, lapsellisin teko ikinä, mutta en keksinyt parempaakaan. En halunnut alkaa väittelemään Mikaelin kanssa Joshin ja Emilyn kuullen. Vaihdoin nopeasti kengät ja toivoin, ettei kukaan lähtisi seuraamaan minua. Vedin takin ylleni ja astuin hieman viileään ulkoilmaan. Toiveeni sen suhteen, ettei kukaan lähtisi seuraamaan minua, ei ikävä kyllä toteutunut. Kuulin juoksuaskelia takaani ja yritin kiristää vauhtiani.

"Lily, odota!" Mikaelin ääni pysäytti minut. Käännyin ympäri nähdäkseni, kuulinko harhoja vai oliko hän oikeasti lähtenyt perääni.

"Mitä?" Oli ainoa, mitä pystyin vastaamaan. En tiennyt mitä ajatella.

"Miksi tämä on sulle niin helvetin vaikeaa?" Hän katsoi minua turhautuneena.

"Mikä muka?"

"Koko aiheesta keskusteleminen!"

"Eihän ole. Mä en vaan halunnut puhua tästä Joshin ja Emilyn kuullen", vastasin ahdistuksen painaessa rintaani.

"No, sä et ole halunnut puhua muutenkaan, joten mä en kelpuuta tuota vastausta", Mikael katsoi minua epäuskoisena. Aivan kuin hän ei ymmärtäisi, mitä puhun. "Mistä kiikastaa?"

Laskin katseeni maahan ja yritin miettiä, miten totuudenmukaisesti voisin vastata hänen kysymykseensä. En halunnut kertoa, ettei Jacob tiennyt, mitä olin tehnyt. En halunnut kertoa, että en jaksanut panna enää vastaan. Halusin sanoa, etten halua satuttaa häntä, mutten osannut avata suutani.

"Hän ei tiedä, vai mitä?" Mikael töksäytti. Nostin katseeni häneen. "Jacob ei tiedä, mitä meidän välillä tapahtui. Eikö niin?" Laskin pääni alistuneena alas. Olin mokannut täysin.

"Ei, mutta -", aloitin, mutta Mikael keskeytti minut.

"Mitä "mutta"? Sä leikit mun tunteilla ja mulla, mutta samaan aikaan panet Jacobia. Mitä tähän pitäisi enää muka lisätä?" Hän naurahti ivallisesti. En saanut sanoja ulos suustani, jolloin päätin pysyä vaiti. "Vai niin. Kuule, ihan sama. Puhu mulle seuraavan kerran, kun oikeasti haluat olla mun kanssa. Mä en ole sun toinen vaihtoehto", hän tiuskaisi ja käveli vihaisesti pois.

Mokasin juuri todella pahasti.

//Kiitos, kun luit❤️