Rakkaus vuotaa verta 2.0

1. Vanhoja tuttuja

Minnie

Syyskuu saapuu Cornwalliin ja tuo viileän tuulen saattelemana. Istun puisella penkillä suuren lehmuksen alla ja laiskan tuulenvireen leyhytellessä lyhyitä hiuksiani. Käännän matikankirjani sivua. Vasemmalla puolellani paras ystäväni Edeline Eldor tekee samoin. Koulun alusta on kulunut vasta kolme päivää, ja meille ollaan silti jo pitämässä matikan kertaavaa koetta potenssilaskennasta. Rakastan koulua, mutta toisinaan epäilen, onko opettajien tarkoitus ainoastaan saada oppilaat hermoraunioiksi, eikä suinkaan opettaa heitä.

Vilkaisen rannekelloani, joka näyttää, että matikan tunnin alkuun on enää pari minuuttia. Nousen penkiltä, ja laitan matikankirjani laukkuuni. Suuntaamme kohti sisäpihan vastakkaisella laidalla kohoavaa kolmikerroksista päärakennusta, jossa on luokkien lisäksi ruokasali ja opettajien asuintilat. Aurinko heijastuu koulun ikkunoista ja lämmittää selkääni.

Matikan tunti kuluu nopeasti koetta tehdessä. Olen viileän varma omista taidoistani, mutta opettaja on tehnyt kokeesta erityisen vaikean, niin että edes luokan matikkamestari, Salim Bello, ei saa tehtyä koetta ennen kellon soimista. Kun tunti loppuu, luokasta purkautuu ulos joukko nyreitä oppilaita. "Neiti Thomasista on tullut täysi sekopää", kuulen jonkun sanovan. Edeline pudistelee päätään. "Miten ihmeessä opettaja kuvitteli, että me saataisiin laskettua kaksikymmentä tehtävää yhden tunnin aikana?" hän sanoo ja heiluttaa turhautuneena käsiään. Minä olen samaa mieltä. "Ehkä neiti Thomasilla on sydänsuruja", teorisoin puoleksi tosissani.

"Tai ehkä neiti Marblemaw voisi pitää huolen omista asioistaan" kuulen kylmän äänen takaani. Käännyn nolostuneena ympäri. "Anteeksi, neiti opettaja. Minä..."

Neiti Thomas mulkaisee minua kylmästi ja kävelee pois. Kun hän on kääntynyt kulman taakse Edeline ja joukko keskustelun kuulleita oppilaita purskahtavat nauruun. "Hei, neiti Marblemaw! Osaisitteko neuvoa minua sydänsurujeni kanssa?" Salim huikkaa virnuillen.

"Äsh! Suu kiinni sanon", ja nauran sitten itsekin.

Päivän viimeinen, ja tylsin, tunti on psykologiaa. Minä ja Edeline olemme innoissamme, sillä tämä on vuoden ensimmäinen psykologian tunti, ja International Boarding School of Cornwallilla on uusi psykologian opettaja, 25-vuotias Kenneth Heath. Meitä odottaa kuitenkin karvas pettymys. Ensimmäiseksi herra Heath, joka sivumennen sanoen näyttää enemmän yhdeltä kolmasluokkalaisista kuin opettajalta, jakaa meille istumajärjestyksen. Päädyn istumaan luokan takaosaan Salimin viereen. Edeline joutuu istumaan toiselle puolelle luokkaa.

Kun tuntia on kulunut parikymmentä minuuttia, tulen siihen johtopäätökseen, että ainoa asia, jonka herra Heathin tunneilla tulen oppimaan, on tunnistaa miltä näyttää, kun opettaja ja oppilas flirttailevat. Heath ja eturivissä istuva luokan kuningatar, Aurora Hopkins, ovat niin keskittyneitä toisiinsa, että ihan ällöttää. Salim näppäilee salaa pulpetin alla puhelintaan ja minä katselen turhautuneena ikkunasta ulos. Toisesta kerroksesta näkee hyvin rannalle, joka on autio lukuun ottamatta paria vihaista lokkia. Kun lokkien nahistelu alkaa kyllästyttämään, käännyn tarkkailemaan luokkaa. Monet kasvot ovat tuttuja, mutta kuten joka vuosi, myös tänä vuonna koulusta on lähtenyt oppilaita, ja heidän tilalleen on tullut uusia. Kansainvälisen koulun huonoja, tai hyviä puolia. Riippuu mistä näkökulmasta asiaa katsoo.

Huomioni kiinnittää hyvännäköinen poika, jolla on tummanruskeat hiukset. En meinaa ensin uskoa silmiäni. Kuulin kyllä, että Luca Armani oli palannut Egyptistä, mutta en uskonut, että hän olisi muuttunut noin paljon. Vuoden aikana entisestä laihasta ja kalpeasta pojasta on kasvanut lihaksikas ja ruskettunut nuori mies. Luca ei huomaa tuijotustani, sillä hänen silmänsä hakeutuvat jatkuvasti Edelinen suuntaan. Tönäisen Salimia, joka nostaa katseensa hetkeksi puhelimestaan. "Mitä tuumaat? Voisivatko nuo kaksi olla potentiaalinen pari?" kuiskaan. Salim virnistää tuttuun tapaansa. "Kysytkin vielä."

Kun tunti loppuu kerään äkkiä käyttämättömät psykologian kirjani ja vihkoni ja puikkelehdin ihmisjoukossa Edelinen luo. "Tule mennään vihreille sohville", sanon. Vihreiksi sohviksi kutsutaan kolmannen kerroksen oleskelutilaa, joka on täynnä vihreitä sohvia ja nojatuoleja. Istumme Edelinen kanssa Alice Millerin viereen. "Hei", Alice tervehtii meitä. "Oliko teidänkin matikan koe...", hän aloittaa, mutta ei saa lausettaan loppuun. Huoneen toisella puolella Aurora Hopkins ja hänen laumansa tuijottavat suu auki, kun Luca Armani astelee huoneen poikki ja lysähtää ikkunan viereen sohvalle Salimin ja Jed Vaucherin väliin.

"Onko tuo se kuka luulen?" Alice kuiskaa. Nyökkään ja tökkään Edelinea olkapäähän. "Voit lakata tuijottamasta", kuiskaan. Edeline hätkähtää ja nojautuu taaksepäin sohvalla. "En minä tuijottanut. Ainakaan, jos vertaa Auroraan", hän sanoo ja punastuu lievästi.

Edeline on kuitenkin oikeassa Auroran suhteen. Kun tämä on viimeinkin saanut riistettyä katseensa Lucasta, hän kääntyy kuiskuttamaan jotain Marie Chanelille. Sitten tytöt kihertävät jotain päät yhdessä. Auroran paras ystävä Gabi Santamato ottaa laukustaan huulikiiltopuikon ja peilin ja lisää huuliinsa kimalletta.

Pyörittelen silmiäni. Kukaan poika ei tule koskaan saamaan minua yhtä sekaisin.