Rakkaus vuotaa verta 2.0

3. Öinen hiippari

Minnie

Kävelen ensimmäisen kerroksen käytävää kohti koulun länsisiipeä, missä kirjasto sijaitsee. Muu koulu on remontoitu aikojen saatossa nykypäivän tasalle, mutta kirjasto on jätetty muistutukseksi sisäoppilaitoksen alkuajoista. Jo koristeelliset pariovet kertovat, että nyt ollaan astumassa taianomaiseen paikkaan.

Kun astuu kirjaston ovista sisään katto kohoaa yhtäkkiä korkeuksiin. Kirjasto on suuri ja kahden kerroksen korkuinen, ja sitä kiertää toisen kerroksen korkeudella parvi. Astelen hiljaa korkeiden tammipuisten hyllyjen väliin ja kuljetan sormeani pitkin kirjojen selkämyksiä. Aivan! Grace Hamiltonin Dangerous World pilkistää hyllystä. Vedän kirjan käteeni ja vilkaisen takakantta. Eiköhän tämä kelvollista luettavaa ole. Etsin hyllystä myös Justin Cronin kirjan The Ferryman. Käyn lainaamassa kirjat itselleni itsepalvelutiskillä, joka on sähköllä toimivien valojen lisäksi yksi harvoista näkyvistä moderneista asioista kirjastossa.

Kiipeän kierreportaat parvelle ja mietin hetken minne menisin lukemaan. Sattuneesta syystä minulla ei ole tänään matikasta, eikä psykologiasta läksyjä, joten voin hyvillä mielin käyttää vapaa-ajan lukemiseen. Ikkunasyvennyksessä on pehmeitä tyynyjä ja näkymä suurista kaari-ikkunoista jalkapallo- ja tenniskentille, mutta toisaalta ikkunoiden raosta tulee aina kylmää ilmaa. Päätän siis mennä takkatulen luokse.

Parven toisessa päässä pitää astua sisään verhojen peittämästä leveästä oviaukosta, jotta pääsee takkahuoneeseen. Teen sen mitään ajattelematta, kuten aina. En osaa varautua näkyyn, jonka kohtaan.

Lempinojatuolissani, siinä suuressa, joka on lähimpänä takkaa ja jossa on ihana viininpunainen ja kulunut kangas istuu kaksi ihmistä. Tai ei oikeastaan istu. Punatukkainen tyttö, jonka tunnistan rinnakkaisluokkalaiseksi Thera Avitiaksi, on hajareisin pojan sylissä, ja pitelee tämän kasvoja käsissään. Poika liu'uttaa toista kättään Theran hiuksissa, toista tämän alaselällä hyvin lähellä Theran hameen kaulusta. Pari suutelee keskittyneesti, enkä usko heidän vielä huomanneen minua.

Mietin kaksi kokonaista sekuntia keskeytänkö heidät vai pakenenko. Minua inhottaa, että kirjaston takkahuone, joka on omistettu lukemiselle ja rentoutumiselle on tällä tavalla tärvelty. Pieni peikko minussa haluaa rykäistä kovaan ääneen ja häätää lemmenparin muualle. Toisaalta draamaa ja kiusallisia tilanteita välttelevä puoleni ei halua tulla huomatuksi. Miettimiseni kuitenkin kestää liian pitkään.

Poika huomaa minut, ja jäykistyy. Therakin kääntää kasvonsa minuun päin ja lehahtaa punaiseksi. Poika taas näyttää lähinnä närkästyneen keskeytyksestä. Hän on yksi lukuisista uusista oppilaista. Sukunimi oli Castello ja etunimi oli kai Norman, Nelson tai jokin sen tapainen. "Onko jotain asiaa?" hän sanoo ja nostaa ivallisesti toista kulmakarvaansa. Raivo roihahtaa sisälläni saman tien. "Ei oikeastaan, paitsi kuvitteletteko te tosiaan, että kirjasto on oikea paikka imutteluun?"

N. Castello ei hätkähdäkkään. "Kerro sitten itse parempi paikka 'imutteluun'", hän sanoo ivallisen huvittuneesti. Jään änkyttämään suu auki, käännyn sitten vihaisesti kannoillani ja pamautan turhautuneena mennessäni oviaukon karmia nyrkilläni. Verhojen heilahtaessa kiinni takanani kuulen vielä huvittuneen huikkauksen: "Suosittelisin vihanhallintakursseja."

Ai imutteluun vai? Turha luulo!

Marssin kiukkuisena ulos kirjastosta. Käytävällä näen Edelinen. "Edeline, et siis ikinä arvaa mitä!" huudahdan ja loikin viimeiset askeleet hänen luokseen ja sanon: "Tuu mennään johonkin syrjemmälle, tuut niin järkyttymään."

Päätämme mennä Edelinen kanssa asuntolaan. Kun huoneemme ovi on kiinni hengitän vihdoin syvään ja rauhoitun. "Olin siis äsken menossa lukemaan..." aloitan ja selitän koko takkahuoneessa tapahtuneen välikohtauksen. Kun olen saanut kaiken selitettyä, en enää itsekkään tiedä, pitäisikö raivota vai nauraa. Edeline sen sijaan tietää hyvin. Hän kieriskelee naurusta sängyllään ja pitelee kylkiään. Lopulta omakin pokkani pettää ja heittäydyn sängylleni nauramaan.