From a kiss to the lips... // BC Oneshots ( Olli x Aleksi )

Home Is Where Your Heart Is 1/4

PALUU

Aleksi

Me istuttiin Ollin kanssa sylikkäin lentokoneen pienessä vessassa. Noin puolen tunnin päästä me laskeuduttaisiin jo kentälle. Keikkarundi oli ohi ja kotimaa kutsui jälleen. Se taas tarkoittaisi sitä, että Olli lähtisi Ouluun ja mä omaan kotiini. "Mä en haluu et sä meet" - mä mumisin Ollin rintaa vasten. Me oltiin halailtu täällä jo jonkin aikaa, pahoittelut vaan kaikille niille ketkä olisi halunneet päästä asioilleen, mutta tää oli ainoa paikka missä oli edes vähän yksityisyyttä. Ei kovin romanttista, mutta minkäs teet?

"Me nähään taas viikon päästä syksyn vikalla keikalla" - Olli lohdutti mua. "Mä rakastan sua" - se kuiskasi vielä mulle ja suuteli ennen kuin mä edes ehdin vastata mitään. Niin, vittu viikon päästä, viikon! Nyt kun me oltiin oltu toisissamme kiinni käytännössä kokoajan viimeinen kuukausi rundilla, niin viikkokin tuntui ikuisuudelta. Ei mulla yleensä ollut vaikeuksia viettää aikaa yksinäni tai mun perheen ja frendien kanssa, mutta tää nyt vaan tuntui taas keikkarundin jälkeen tältä. Olihan tää toki ennenkin läpikäyty, viimeksi keväällä rundien jälkeen. Mutta milläköhän helvetillä mä silti selviäisin tulevaa keikkaa seuraavan kuukauden lomailun ennen Losiin lähtöä kun viikkokin tuntui nyt ylivoimaiselta?

"Ota mun huppari" - Olli sanoi mulle kun me kerättiin kamat kokoon paikoillamme poistuaksemme koneesta sen nyt jo laskeuduttua. Se ojensi mulle harmaan hupparinsa ja mä puin sen päälleni. Mun olisi tehnyt mieli suudella Ollia vielä, mutta en mä tässä voinut. "Kiitti" - mä vaan vastasin ja me katsottiin toisiamme silmiin vähän aikaa. Se tiesi, että mä tarvitsin just jotain tällaista, jonkun jutun mitä pitää mukanani tai tässä tapauksessa päälläni seuraavat päivät.

Kentällä me purkauduttiin muitten matkustajien kanssa ulos koneesta. Kenttä oli aivan täynnä, hyväkun jotenkin päästiin etenemään. Ilmeisesti meidän rundipätkä oli ollut liikaa faneille, niitä oli vastassa kentällä läjäpäin ja ne olivat tukkineet koko kentän. Porukka ei meinannut päästä kunnolla liikkumaan, kanssamatkustajat näyttivät tuskaisilta ja me saatiin vihaisia katseita osaksemme, ikäänkuin me oltaisiin tänne porukkaa kutsuttu ihailemaan meidän väsyneitä naamoja rundin jäljiltä. Mä huokaisin, olo oli kuin jostakin walking deadin scenestä, missä käsiä kurotteli kohti joka puolelta. Erona zombeihin toimi vaan innokkaimmista faneista lähtevä huuto ja kirkuminen.

Mä en päässyt enää edes hyvästelemään Ollia, sen paremmin kuin muitakaan jätkiä ihmismassassa. Mä näin kauempaa kun Olli katsoi mua ja sitten mä jo katsoinkin sen selkää sen kadotessa kohti junaa Tommin ja crewn kanssa fanilauma perässään. Niillä tulisi varmasti kiva kotimatka ahtaassa junassa missä ei pääsisi pakenemaan mihinkään. Onneksi Olli ei ollut siellä yksin, reissussa rähjääntynyt Tommi pitäisi varmasti suurimmat ylilyönnit aisoissa, jos nyt kukaan ylipäätään edes uskaltautuisi sen lähelle.

Mun kurkkua kuristi, mä vedin matkalaukkua perässäni ja koitin pidätellä kyyneltä silmäkulmassani raivatessani tietäni ulos kentältä. Mä olin väsynyt matkasta, uupunut rundista ja ikävöin Ollia jo nyt. Mua myös harmitti kun mä olisin toki mielellään ollut kiva kaikille, mutten mä nyt millään olisi jaksanut mitään kuvia, haleja tai yhtään mitään, mä halusin vaan kiireesti pois. Lisäksi mua vitutti etten mä ollut päässyt edes sanomaan Ollille enää mitään.

Kun mä avasin mun kotioven mä lösähdin sänkyyn samantien. Home sweet home. Ketä senkin sanonnan oli keksinyt, mä ajattelin ja se mun silmänurkasta aiemmin ulos pyrkinyt kyynel kavereineen pääsi nyt kunnolla mun silmistä ulos. Oma koti kullan kallis tosiaankin vai oliko se sittenkin se oma kulta, joka oli se minkä mä olisin luokseni tarvinut ihan sama missä oltiin? Mä halasin mun tyynyä ja hetken päästä mä sammuin jo sänkyyni yhä Ollin huppari päälläni.

--

Sanoja: 545

Story time.