Ohuella jäällä

Neljästoista luku

"Sieltä tulisi vielä Winnipeg vastaan Vancouver", Diego ehdotti.

"Ei minulla ole kiire minnekään. Ja masentaakin jo valmiiksi. Vitun Montreal", Andrew jupisi ja asetti tyhjän olutpullon sohvapöydälle.

"Haluatko jo kotiin?" Brooks kysyi Samilta, joka makasi polvet koukussa veljensä ja sohvan selkänojan välissä pelaamassa puhelimellaan. Sam pudisti päätään nostamatta katsettaan ruudusta. Sam huitaisi veljensä kättä, kun Brooks kurotti pörröttämään tämän hiuksia.

Brooks ja Sam olivat aina olleet läheisiä. Toisin kuin muut sisarukset pieninä, Brooks ei koskaan raivonnut pikkuveljelleen tai työntänyt tätä ulos huoneestaan ja paiskannut ovea naamaan edestä. Vaikka oli ollut joidenkin mielestä kummallista, että lähes murrosikäinen Brooks otti mukaansa kaikkialle eskari-ikäisen veljensä, Brooks ei välittänyt.

Vuosin kuluessa Brooksin ystävät olivat oppineet, että minne Brooks meni, Sam seurasi perässä. Ja Brooksin ystävät pitivät tätä yhtälailla omana pikkuveljenään. Ilman jääkiekkoa ja valmentaja Silvaa, Brooks olisi ollut vapaapudotuksessa. Niin vihainen ja katkera kuin Brooks osasi maailmalle olla, hänestä oli tullut kuin ne nuoret, jotka norkoilivat kylillä polttelemassa ruohoa ja rikkomassa autojen ikkunoita. Jääkiekko oli pelastanut Brooksin ja Brooks pelastaisi veljensä.

Nyt, kun Sam ei enää kulkenut jatkuvasti veljensä mukana vaan seikkaili ulkona omien ystäviensä kanssa, Brooks ei ollut kovin huolissaan. Samilla oli kaupunki täynnä miehiä, jotka eivät antaisi minkään pahan tapahtua hänelle. Miehiä, jotka suojelivat omiaan. Miehiä, jotka rakastivat Brooksia, koska rakastivat jääkiekkoa. Elias Somerset oli ehkä huippupelaaja, mutta he eivät olleet kuunnelleet, kuinka tämä kasvoi puutarhassa kiekkoja lämäten.

Ja niin pojat jäivät vielä norkoilemaan Elias Somersetin olohuoneeseen. He olivat tilanneet pitsaa ja pahvilaatikot olivat levällään lattialla ja sohvapöytä oli täynnä tyhjiä olutpulloja. Brooks oli pistänyt illan kuluessa merkille, ettei Elias ollut juonut siemaustakaan, vaikka oli koko illan pidellyt pulloa käsissään.

"Minun täytyy käydä kusella", Brooks ilmoitti, kun mainokset pyörähtivät käyntiin ensimmäisen erän päätteeksi.

"Joka kerroksessa on yksi. Käytä mitä haluat", Elias vastasi hajamielisesti.

Yläkertaan johtavien portaiden askelmat eivät narisseet ja puu oli vielä kiiltävää. Seinällä oli valokuvia Eliaksesta eri ikäisenä, eri joukkueissa. Pyöreät posket ja lapsenomaiset kasvot muuttuivat komean nuoren miehen kasvoiksi. Carolinen ja Jacksonin hääkuva. Perhepotretteja. Niin imelää. Hän työnsi sormellaan niitä vinoon.

Brooks kuivasi kätensä ja astui ulos kylpyhuoneesta. Käytävällä hänen huomionsa kiinnittyi avonaiseen oveen. Jääkiekkopaitoja seinillä. Hän työnsi ovea varovasti auki. Huone oli ensisilmäykseltä lähes yhtä tylsä kuin Elias. Pedattu sänky. Vaaleat lakanat ja vaaleat verhot. Brooks tunnisti seinälle kiinnitettyjen paitojen joukosta junioreiden MM-joukkueen sinisen pelipaidan numerolla 7. Purkamattomia muuttolaatikoita. Hyllyllä oli pokaaleja ja mitaleja.

Lopulta Brooks istui alas tietokonetuolille. Työpöytä oli siisti. Brooks nojasi eteenpäin ja tutki kehystettyjä valokuvia. Yksi niistä oli valokuva Eliaksen vanhasta USHL joukkueesta Fairmont Warriorsista. Osa pelaajista makasi jäällä, osa seisoi. Toinen toistaan leveämmin hymyillen. Elias ja Tobias Clemonte olivat keskellä käsivarret toistensa harteilla ja pitelivät mestaruuspokaalia. Se oli viime keväältä. Brooks oli katsonut ottelun televisiosta ja jo silloin hän oli ollut katkera.

Brooks ei ollut huomannut Eliasta, joka oli ilmestynyt oviaukkoon. Tämä nojasi huolettomasti vasten oven karmia kädet rinnalle ristittynä ja rykäisi kurkkua. Brooks hätkähti. Hitto.