Ohuella jäällä

Luku Kaksikymmentäyksi

Jokin naksahti paikoilleen Eliaksen ja Brooksin välillä. Puuttuva palanen oli löytänyt paikkansa. Kun Brooks ja Elias lakkasivat taistelemasta toisiaan vastaan ja taistelivat sen sijaan yhdessä, rinta rinnan jäällä, kaikki muuttui. Loputtomat mahdollisuudet.

He voittivat seuraavat kolme ottelua. Kun he ottivat viimeisimmässä kotiottelussa Bay Cityä vastaan murskavoiton luvuilla 7-0, valmentaja Silva rutisti kaukalosta poistuvat pojat tiukasti itseään vasten ja suukotti vuoronperään kypärien peittämiä ohimoita.

"Eikö olekin helppoa? Hyvin tehty."

Treeneissä ja jäällä he liikkuvat omassa kuplassa - salaisella taajuudella, jolle ei päässyt kukaan muu. Heidän ei tarvinnut katsoa toisiinsa jäällä, kun tiesivät missä toinen on. Kumpikaan ei osannut pukea sitä sanoiksi, mutta he ja kaikki heidän ympärillään aistivat sen. Ei ole enää Brooksia tai Eliasta. On vain Brooks ja Elias.

Brooks rakasti vihata Eliasta, mutta vihasi rakastaa pelaamista tämän rinnalla. Elias oli vaikuttava näky jäällä, nopea ja säälimätön. Hän oli raaka luonnonvoima, joka puhalsi vastustajien läpi ja sen todistaminen omilla silmillä oli mykistävää. Olihan hän nähnyt sen jo aikaisemminkin, mutta nyt hän antoi itselleen luvan pitää sitä mahdollisuutena. Päivä päivältä ja tunti tunnilta oli hankalampi muistaa miksi oli alun perinkään pitänyt sitä uhkana.

Elias oli yhtä vaikuttunut Brooksista, mutta ei vain tämän taidoista mailan kanssa. Vaikka Elias oli kyllä erittäin kiinnostunut siitä mihin poika pystyisi toisenlainen maila kädessään.

Tahti, jolla pojan mielialat vaihtelivat antoivat Eliakselle retkahdusvammoja, mutta Brooks oli pyytänyt anteeksi Eliakselta käytöstään myös kopissa. Jotain "epäkapteenimaisesta" käytöksestä. Anteeksipyyntö oli ollut lyhyt ja hyvin Brooksmainen, mutta anteeksipyyntö silti. Ehkä Brooksissa oli toivoa. Ehkä Elias oli toivoton.

Eräänä torstaipäivänä Elias istui äidinkielen tunnilla ja katseli kaihoisasti ulos ikkunasta. Lehdet pihamaiden suurissa tammissa olivat alkaneet muuttua keltaisiksi ja oransseiksi. Nurmikentät olivat kuivia ja kalpeita. Lokakuu. Hän pystyi melkein kuvittelemaan kuivien lehtien rapinan ja tuoksun tunkkaisessa luokkahuoneessa.

Felicia oli vältellyt häntä Natalien juhlista saakka.

Elias oli antanut hänelle tilaa ja aikaa nuolla haavojaan ja korjailla kolahtanutta egoa, mutta tämä alkoi olla naurettavaa. Jälleen kerran Elias piti paikkaa varattuna siltä varalta, että Felicia olisi niellyt ylpeytensä, mutta seurasi taas kerran, kuinka Felicia käveli hänen ohitseen katsettaan kääntämättä ja istui muualle.

Eliaksella ei ollut juurikaan naispuolisia ystäviä. Kokemus oli opettanut, että monet heistä toivoivat aina salaa, että ystävyys muuttuisi joksikin muuksi. Ystävyys Felician kanssa oli tuntunut erilaiselta. Elias oli ollut varma, että hän olisi poikkeus. Tyttö oli ollut ensimmäinen ihminen Oakridgen lukiossa, joka oli kohdannut hänet ihmisenä, hänenä itsenään, eikä sinä pröystäilevänä kultapoikana, jota hän näytteli.

Se oli vain yksi suudelma. Miten se pilasi kaiken?

Äidinkielen opettaja pysäytti Eliaksen ovella kellon soidessa ja Felicia pääsi luikahtamaan paikalta. Lounasjonossa Elias tunki tiensä Felician taakse ja esitti, ettei huomannut tai kuullut muiden opiskelijoiden vastustelua ja ilkeitä mulkaisuja. Hän oli jääkiekkoilija. Kaikki pitivät häntä kuitenkin koppavana kusipäänä.

"Aiotko lähitulevaisuudessa lopettaa tuon välttelyn?"

Felicia säpsähti. "Ai moi."

"Muistatko minut vielä? Komean kundin, jota pussailit Natalien juhlissa?"