Ohuella jäällä

Neljäs luku

Kun muut joukkuelaiset vielä uinuivat lämpimässä peiton alla, Elias istui tyhjän pukukopin penkillä ja piteli käsissään punavalkoista pelipaitaa, jonka selässä komeili pelinumero 23. Se oli ollut hänen isänsä pelinumero, kun tämä oli pelannut iäisyys sitten Oakridge Ottersien kapteenina. Eliaksen sormet silittivät paidan saumoja. Rinnassa on ruskea, irvistävä saukko. Hänen isänsä oli ilmestynyt illalla keittiöön leveästi hymyillen ja ylpeänä käärinyt pelipaidan kääreistä kuin mittaamattoman arvokkaan taideteoksen. Sitä se hänelle olikin. Jos Eliakselta olisi kysytty, hän olisi pitänyt vanhan pelinumeronsa, mutta hänen mielipiteillään oli harvoin mitään painoarvoa. Jackson Somerset saneli lakia ja muut tekivät perässä. Sellaista se oli aina ollut, eikä muuttuisi miksikään, ennen kuin hän pääsisi pois saman katon alta. Elias huokaisi, kääri paidan rullalle ja sulloi sen varustekassiin. Runollista ehkä, mutta se kuvotti häntä syvästi. 

Jackson painotti jatkuvasti, ettei siirto ollut rangaistus. Jos vallitseva tilanne otettiin huomioon, ei se voinut olla mitään muutakaan. Eliaksen ajatukset ajautuivat taas takaisin Kaliforniaan. Tobyyn. Iltaan, jona kaikki oli mennyt lopullisesti päin helvettiä. Hän oli ollut aineissa, Tobyn suu kalunsa ympärillä, kun ovi oli auennut. 

Siirrosta oli onnistuttu maalaamaan medialle ja paikallislehdille harkittu, ruusunpunainen kuva. Poika, joka halusi kunnioittaa isänsä perintöä. Sekin niin kamalan runollista, mutta täyttä potaskaa. Kulissien ylläpitäminen oli Somersetien perheessä kaikki kaikessa. Joskus valheet olivat niin taitavia, että niihin uskoi itsekin. Hän oli oppinut, että vähemmällä pääsi, kun piti suunsa kiinni ja hymyili nätisti. 

Joten niin ihoa suloisesti paahtava aurinko ja hulppeat puitteet vaihtuivat vanhaan ja koruttomaan, reunoilta repsottavaan jäähalliin vähintäänkin yhtä pölyttyneessä, tasaisen harmaassa kaupungissa. Aspenissa ei tapahtunut mitään. Ihmiset olivat ilmeettömiä ja tapoihinsa juurtuneita. Kädet olivat työn kovettamat ja selät sen notkistamat. 

Kun hän oli astunut ulos uuden kotitalonsa pihalle, tuntui, että hän oli laskeutunut vieraalle planeetalle. Kaliforniassa ei ollut milloinkaan hiljaista. Liikenteen melu ja kaupungin valot kantautuivat myös portein suljetuille esikaupunkialueille. Kaupunki sykki elämää. Aspenissa taas oli hiirenhiljaista, kuin maailma olisi pidättänyt hengitystään. Jos Elias seisoi illalla ikkunassa, hän kuuli tuulen puhaltavan pihan korkeissa kuusissa, mutta ei mitään muuta. 

 Kaupungissa, jossa ei juuri koskaan tapahtunut mitään, heidän paluunsa oli ollut lähes skandaali.

Siitä lähtien, kun hän oli noussut autostaan Oakridgen lukion parkkipaikalla, oli spottivalo seurannut häntä. Hän erottui joukosta. Elias oli vuosien aikana turtunut perheensä saamaan huomioon niin perinpohjaisesti, ettei häntä oikeastaan enää kiinnostanut mitä hänestä oltiin mieltä. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset lakkasivat puhumasta kun hän astui huoneeseen, mutta tiesi myös, että lopulta kuiskuttelijatkin kyllästyisivät. 

Ainoa asia millä oli väliä, oli jääkiekko. Treenit olivat menneet paremmin kuin hän oli olettanut. Edustusjoukkuelaiset olivat ottaneet hänet vastaan hyvin, mutta joukkueen kapteenia hänen läsnäolonsa ärsytti. Elias oli melko varma, ettei poika edes yrittänyt peitellä sitä. Elias tajusi kyllä. Jos Jackson Somerset jatkaisi omien vanhojen hyvien aikojen heijastamista jälkikasvuunsa, Elias oli varma, että hän kaavaili tästä uutta kapteenia tulevalle kaudelle. Joten Brooks Myers tunsi olonsa syystä uhatuksi. 

Oli aikainen aamu. Aamutreenit alkaisivat vasta muutaman viikon kuluttua, mutta Elias oli tottunut siihen, että hän pääsi herättelemään itseään jäille ennen pitkää päivää oppitunneilla. Elämä viime vuosina Kaliforniassa oli ollut hektistä, joten useasti se tunti jäällä oli ainoa hetki, jolloin Elias sai hengittää.