Ohuella jäällä

Seitsemästoista luku

Lauantaina pelattu ottelu Evertonia vastaan oli jättänyt karvaan maun niin edustusjoukkuelaisten kuin valmentaja Silvan suuhun. Se oli ollut taistelua rotkon reunalla ja ihmeen kaupalla he eivät olleet tipahtaneet. Voitto oli kuitenkin aina voitto ja vei heitä lähemmäs tavoitetta.

Tiistaina iltapäivällä edustusjoukkue seisoi siniviivalla ilman kapteeniaan.

Valmentaja Silva pysähtyi päättäväisesti heidän eteensä, heitti jääkiekkomailan poikittain harteillensa ja lausui sanan "kaukalonreuna" kuin olisi päästänyt huuliltaan rakastajansa nimen. Edustusjoukkuelaiset huokasivat äänekkäästi.

Treenit koostuivat kuntoharjoituksista. He luistelivat uudestaan ja uudestaan täyttä vauhtia kaukalonlaitaa pitkin ja syöksyivät kerta toisensa jälkeen kiekon perään, kunnes heidän oli pysähdyttävä oksentamaan. Valmentaja Silva ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi päättämässä harjoituksia. Ajankäsitys katosi johonkin hien, säryn ja taistelun keskelle.

Iäisyyden vierähdettyä ohi, valmentaja Silva puhalsi viimein pilliin. Lähes koko edustusjoukkue lakosi jään pinnalle kuin suuri viikate olisi niittänyt heidät matalaksi. Joukkueen huonokuntoisimmat pelaajat makasivat jäällä lähes tiedottomassa tilassa.

Elias oli pystyssä. Reisilihakset tärisivät niin kovasti, että hän pysyi hädin tuskin jaloillaan, mutta hän ei kaatunut alas. Elias oli nopeampi luistelija kuin muut, antoi itsestään enemmän. Ainoa ihminen, joka voisi koskaan haastaa hänet, ei ollut paikalla.

Brooks ei koskaan ilmestynyt jäälle.

"Missä helvetissä hän on!?" valmentaja Silva ärähti Andrew:lle joka levitteli avuttomana käsiä.

"Miksi sinä minulle huudat?"

"Kai te nyt helvetti sentään tiedätte missä teidän kapteeni on? Ette tiedä vai? Miksi helvetissä ette ole selvittäneet sitä?"

Edustusjoukkuelaiset mutisivat epämääräisiä vastauksia. Valmentaja Silva jauhoi purukumia niin, että leukaperät naksuivat.

"Olette olevinaan edustusjoukkue! Odottaisin jotain tällaista juniorijoukkueelta. Teidän pitäisi olla eliittiyksikkö! Hitto sentään."

Valmentaja Silva pyyhälsi ulos pukuhuoneesta ja paiskasi oven kiinni takanaan. Edustusjoukkuelaiset loivat toisiinsa tietäviä katseita. Silva yritti taas lopettaa tupakanpolttoa naisystävänsä pyynnöstä. Hän olisi tällainen pari viikkoa, kunnes sortuisi taas.

"Onko kukaan kuullut hänestä?" Diego kuivasi tummia hiuksia pyyhkeellä. Rintalihaksen pinnalla värähteli tatuoitu, ärjyvä leijona.

Pojat kohauttelivat olkia. Kukaan ei tietenkään tiennyt. Edustusjoukkuelaiset rakastivat ja seurasivat kapteeniaan sokeasti, mutta harva tunsi tätä oikeasti.

"Olen soittanut sille tuhat kertaa. Sillä on varmaan menkat ja mököttää jossain", Andrew kohautti olkia. Hän tiesi kyllä missä Brooks oli. Andrew'n äiti oli ollut yöllä lastenhuoneessa imettämässä pikkusiskoa ja nähnyt pimeässä ambulanssin vilkkujen kajastavan lammen toiselta puolelta. Andrew ei osannut sanoa mitään parhaalle ystävälleen. Mitä hän voisi sanoa? Joten hän oli hiljaa. Hän soitti aina, mutta toivoi, ettei kukaan vastaisi.

"Mitä jos se on kuollut?" Kenneth kysyi.

Diego löi tätä takaraivolle. "Älä manaa. Idiota."

"Rakastan sitä, kun puhut tuhmia minulle", Kenneth vinkkasi Diegolle silmää. Pojat nauroivat.

"Mutta miettikää nyt. Brooks istui täällä viime syksynä jalka paketissa kuusi viikkoa huutamassa meille. Hän ei ole ikinä skipannut treenejä."