Ohuella jäällä

Luku Kaksikymmentäkaksi

"Hei, poika."

Yksinkertaisia, harmittomia sanoja. Kylmä hiki valui Brooksin selässä. Lihakset ja sydän tärisivät. Hän oli jäätynyt jaloistaan kiinni lattiaan, eikä voinut kuin tuijottaa.

Isä. William. Tuntematon mies.

Aika hidastui hämärässä eteisessä, jossa Brooks oli viimeksi nähnyt nuo kasvot seitsemän vuotta sitten. Tällä samalla laivastonsinisellä, nukkaisella eteisen matolla hän oli itkenyt ja anellut ja pyytänyt, ettei isä lähtisi. Rukouksista huolimatta mies oli jättänyt hänet sanomatta juuri sanaakaan pienelle pojalle, jonka elämä oli pirstaloinut palasiksi.

Brooks oli ollut varma, ettei enää ikinä näkisi isäänsä. Nyt hän kuitenkin istui täällä, ihan yhtä sanattomana ja ihka elävänä. Brooks oli painajaisessa, josta hän ei voinut herätä. Brooks oli kuin ilmetty isänsä. Vuosien varrella hän oli katsellut valokuvia miehestä, jolla oli samanlaiset vallattomat tummat hiukset ja terävät kasvot.  Kalpea iho ja määrätietoiset silmät. Oli kummallista nähdä ne.

"Mitä vittua sinä teet täällä?"

"Tulin katsomaan teitä", William vastasi samaan aikaan, kun Eleonora komensi Brooksia vahtimaan kielenkäyttöään.

"Mikä tämä juttu on? Häh?"

Sydän hakkasi tuhatta sataa Brooksin rinnassa ja veri kohisi korvissa. Hän puristi kynnet tiukasti kämmeniinsä ja nipisti itseään herättääkseen itsensä painajaisesta, mutta näky ei kadonnut. Äiti ja William olivat hermostuneita ja varoivat Brooksia, kuin hän olisi pommi, joka voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä.

"Näen, että yllätyit--"

"Tiesitkö tästä?" Brooks mulkaisi äitiä.

"Minä pyysin isääsi tulemaan tänne. En kertonut sinulle, koska...no arvasin, että reagoisit tällä tavalla."

"Ja ajattelit, että on parempi salata asia minulta? Miksi pyysit hänet tänne?"

"Meidän on keskusteltava perheenä joistain asioista."

"Perheenä? Sitten tuo voi varmaan painua helvettiin täältä."

"Riittää jo! Ole kiltti, Brooks. Istu nyt vaan alas."

Hän ei voinut katsoa ketään heistä silmiin. Sisällä myrskysi, eikä hän tiennyt halusiko paeta vai romahtaa lattialle. William nousi sohvalta ja pyyhki kämmenillä farkkujen reisiä. Mies otti muutaman kokeilevan askeleen kohti poikaansa, mutta Brooks perääntyi samaa tahtia.

"Ymmärrän, että tämä on hämmentävää. En odottanut mitään muuta. Olen tehnyt virheitä. Minäkin olisin vihainen itselleni, jos olisin sinä."

"Se ei ollut virhe. Se oli valinta. Siinä on selkeä ero."

"Ehkä niin. Virhe tai valinta, mutta se on jotain, mitä kadun syvästi."

"Pyyhin persettä katumuksellasi", Brooks puuskahti. "Mitä vittua täällä tapahtuu?"

"Kuten hyvin tiedät", Eleonora sanoi tiukasti ja katsoi Brooksia merkitsevästi. "Tilanne tässä talossa tulee muuttumaan pian."

"Mitä hänellä on tekemistä minkään kanssa? Oletteko te ihan kännissä? Hän jätti sinut, äiti! Hän jätti sinut yksin syövän ja lapsen kanssa!"

Eleonoralla oli kaksi lasta. Toinen heistä vain ei ollut koskaan saanut olla lapsi. Eleonora nielaisi hankalasti. Synnytyskään ei ollut niin raakaa, kivuliasta ja kamalaa kuin petetty ilme Brooksin kasvoilla.

"Sinä hylkäsit meidät! Et voi vain valita milloin sinua huvittaa leikkiä isää ja ilmestyä tänne."

"Tuo ei ole reilua. Isäsi yrittää."