Oakwood Court

2. Luku

Missään ei näkynyt ihmisiä, eikä mitään elonmerkkejä. Kartano seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään keskellä ei mitään, kuten se oli tehnyt jo niin monia vuosia.

Vivien tutki portin mekanismia ja totesi sen aukeavan mekaanisesti. Yksi todiste lisää talon vanhuudesta. Hän avasi salvan ja työnsi painavan rautaportin sisään. Se kirskahti korvia särkevästi, ja tytön mielessä kävi havainto, että sitä ei oltu öljytty ikuisuuksiin. Entä jos sitä ei oltu edes avattu ikuisuuksiin? Oliko hänet toimitettu väärään osoitteeseen ja askel oli kulkemassa kummituskartanoon?

Nopeasti kulkija ravisti naurettavat kuvitelmat päästään ja siirtyi sisäpuolelle, nostaen matkalaukut perässään. Sellaisessa paikassa tunsi itsensä hyvin pieneksi.

Kartanorakennus oli kolmikerroksinen, ja yksistään julkisivulla oli kymmeniä ikkunoita. Ulko-ovi oli vahvaa tammea, ja siihen oli veistetty korkokuvioita. Kummallakin puolella oli pylväät ja päällä lyhyt katos. Ne tekivät sisäänkäynnistä naurettavan suureellisen, mutta ainakaan ei tarvinnut miettiä, mille ovelle suunnata.

Viv nielaisi hermostuneena ja loi viimeisen yleissilmäyksen paikkaan. Hän oli näkevinään verhon heilahtavan yhdessä toisen kerroksen ikkunassa, mutta oli liian hermostunut tarkistaakseen asiaa. Joku oli kuitenkin huomannut hänen tulonsa.

Ovi raottui narahtaen heti ensimmäisen koputuksen jälkeen.
Vanha, ärtyneen näköinen mies työnsi päänsä ovenraosta.
- Mitä asiaa? Hän tiuskaisi.

Vivien jähmettyi sijoilleen. Hän ei ollut todellakaan odottanut niin epäystävällistä vastaanottoa.
- Ea-eatonit odottavat mi-minua vieraaksi, hän sai änkytettyä, ja väänteli hermostuneena käsiään.
- Ensimmäinen kerta, kun minä kuulen asiasta, ovenavaaja mutisi sarkastisesti, mutta antoi tyttölapsen astua sisään.

Kauniista kesäpäivästä siirtyminen tunnelmavalaistuksella varustettuun, hämärään, valtavaan eteishalliin vaati totuttelua.

Asuttuaan ikänsä pienissä kaupunkitaloissa, sen kokoinen tila pelkästään sisäänkäyntiä varten sai nuoren naisen leuan putoamaan.

- George? Voimakas naisenääni havahdutti katselijan. Suoraan vastapäätä olevia portaita pitkin oli laskeutumassa hoikka, keski-iän jälkimmäisellä puoliskolla oleva nainen. Tällä oli lyhyt, vaalea tukka ja ystävällisen näköiset kasvot.

- Milady, vanha mies vastasi ja nyökkäsi.
- Kävikö ovi.. Aah, kuka sinä olet? Nainen huomasi ovella seisovan vieraan.
- Minä.. Vivien aloitti epävarmasti, mutta George leikkasi väliin.
- Lapsi väittää, että häntä odotetaan täällä.
- Niinkö? Nainen näytti hetken hämmentyneeltä, mutta kokosi nopeasti itsensä ja naurahti. - En tietenkään ole selvillä kaikista lasten kavereista.

- En minä.. Vieras aloitti taas, mutta tuli jälleen kerran keskeytetyksi.
- Minä olen Vanessa Eaton.
- How do you do, Lady Eaton, Vivien vastasi kohteliaasti.
- Kerrohan, darling, oletko Camillan koulutovereita?
Lannistuneena tyttö ravisti päätään.
- Chrisin? Nainen rypisti yllättyneenä otsaansa.
Jälleen pään ravistus.
- Kuka sinut sitten kutsui? Vanessa ei edes yrittänyt enää piilottaa hämmennystään.

- En oikeastaan tiedä, vieras joutui myöntämään. Vanha mies mulkaisi häneen ankarasti ja nykäisi käsivarresta.
- Valehteletko sinä, lapsi?
- En! Sain kirjeen Eatoneilta ja minut kutsuttiin viettämään kesäloma täällä, tyttö sopersi, pelästyksestä vetisin silmin.