Oakwood Court

11. Luku

Picasso hirnahti ilahtuneena saadessaan tuoretta porkkanaa ja hellyydenosoituksia. Siitä huokuva tyyneys rauhoitti Vivieniäkin ja hänen hengityksensä ja sydämensykkeensä tasaantui hiljalleen.

Adrenaliinin laskettua häntä jopa huvitti reaktionsa. Aivan kuin Sam olisi muka aikonut murhata hänet tai jotain vanhusten edessä.. Mitäköhän nämä ajattelivat teinitytön ulosryntäämisestä ilman selitystä tai hyvästelyjä? Ehkä hänen pitäisi mennä uudelleen pahoittelemaan poistumista ja tarjoamaan jonkinlainen selitys.

Vaan millaisen selityksen voisi antaa sellaiseen käytökseen?

Hevonen hirnahti pehmeästi ja puhalsi lämmintä ilmaa nuoren kasvoille. Viv hymyili sille surullisena ja upotti sormensa pehmeään karvaan.

Mitä jos Sam oli kuin olikin uhkailija? Silloin oli melko varmasti seuraava viesti matkalla. Ellei poika siirtyisi suoraan kovempiin keinoihin.

- Minä en tarkoittanut pahaa, tai työntää nenääni asioihin, jotka eivät minulle kuulu, Viv kuiskasi ymmärtäväiselle eläimelle. - Mutta en ymmärrä mikä olisi niin paha asia saada selville? Että Vivien oli Samin äiti? Vai että äitimme olivat parhaita ystäviä? Vai että Sam on oikeasti markiisin poika, vaikka hän piiloutui toisen nimen taa? Miksi hän niin tekisi? Miksi hän vihaa heitä? Miksi hän vihaa minua?

Kysymykset pulppusivat tytön sisältä ja hän välitti ne Picassolle. Se hörähteli ja puhisi, ja vaikka niitä ei voinut tulkita vastauksiksi, tunsi tyttö silti huojennusta saatuaan ajatukset pois sydämeltään.

- Miten minä voin enää katsoa häntä silmiin? Viv lausui viimeiseksi painottaen joka sanaa. Picasso tökkäsi turvallaan hänen hartiaansa ja tuhahti. Hymy levisi nuoren kasvoille.
- Olet oikeassa. Pitää vain jatkaa kuin mikään ei olisi vialla.

Tallin ovi avautui ja säikäytti tunkeilijan. Hän vetäytyi syvemmälle pilttuuseen ja valmistautui piiloutumaan. Tulija ei kuitenkaan ollut onneksi Samuel, vaan tutunoloinen mies. Tämä oli tarjonnut kyydin silloin kun Viv oli saapunut Oakwood Courtiin. Mitä hän teki heidän tallissaan?

Rohkaistuneena tyttö astui esiin ja rykäisi kurkkuaan.

- Well hello Miss Eaton, mies tervehti lämpimästi.
- Hello Mr Smith, Viv vastasi hymyillen. - Mitä te teette täällä?

Tyttö yritti saada kysymyksen kuulostamaan niin kohteliaalta kuin mahdollista, mutta mies näki sen läpi ja naurahti.
- En mitään luvatonta. Olen vastuussa hevostallista, hän esitteli. - Eatonien palkkaamana.

Viv painoi päänsä alas ja yritti peittää punastumisen.

- Of course, hän mutisi. - En vain ole nähnyt teitä täällä.
- En tule koskaan talleja lähemmäksi taloa, mies tokaisi.
Viv nyökkäsi ja hymyili jälleen peittääkseen vaivaantuneisuuden.

- Miten neidillä menee kartanossa? Ronald Smith tiedusteli.
- Vaihtelevasti, Viv tunnusti kohauttaen olkiaan. - Tuntuu kuin olisin jatkuvasti altavastaajana. He tuntevat perheeni ja heillä on selviä ennakko-oletuksia minusta, mutta minä taas en muista heistä ketään, tai muista mitään, hän huomasi vuodattavansa.

Mies kuunteli ja hypisteli tapansa mukaan piippua, joka nytkin sojotti suupielestä, vaikkakin sytyttämättömänä.

- Sam Joslin esimerkiksi, vieras tarttui akuuttiin ongelmaansa. - Hän on suorastaan vihannut minua heti ensimmäisestä päivästä lähtien, vaikken tiedä tehneeni hänelle mitään!
- Hmm, vanhempi mies, (vaikka ei hän paljon 50 yli voinut olla), tuumi. - Se kuulostaa kummalliselta, varsinkin kun te kaksi olitte aivan erottamattomia viimeksi.

Tytön silmät suurenivat ja leuka putosi. Tämä oli uutta.

- Muistatteko minut? Hän kysyi ääni värähtäen.
- Valitettavasti en, mutta muistan setäni mutisseen kuinka te kaksi olitte kokonaista kolme viikkoa hänen riesanaan ja keksimässä uusia konnuuksia, mies myhäili.
- Setä?
- George, the butler, Ronald selvensi.

Vivien imeskeli huultaan. Mikäli hänellä oli sellainen maine edelliseltä kerralta, ei ollut ihme, että vanha butler oli suhtautunut häneen hyvin nuivasti.

Tyttö ei päässyt irti ajatuksesta, että hän olisi ollut lapsena, olkoonkin 10 vuotta aiemmin, kaveri Samuelin kanssa, eikä ainoastaan kaveri, vaan suorastaan inseparable. Ottaen huomioon millainen poika oli nyt, hänellä oli suuria vaikeuksia toivottaa tervetulleeksi uutta tiedonjyvästä.

- Tapahtuiko silloin sitten jotain..? Hän kysyi, tietäen sen olevan hakuammuntaa.
- Valitan, sinun pitänee kysyä sitä sedältäni, tallimestari ravisti päätään.
- Se tarkoittaa, että minun pitäisi päästä hänen hyvälle puolelleen, tyttö mietti ääneen alistuneesti.
- Vie hänelle suklaata, Ronald neuvoi vinkaten silmää. - Mutta älä kerro minun sanoneen.

Vieras naurahti, mutta pisti vinkin korvansa taa. Hänellä ja butlerilla oli takanaan yksi onnistunut keskustelu, eikä sen varaan voinut laskea paljon. Varsinkaan kun aikoi seuraavaksi palauttaa mieleen millainen kiusankappale, pain in the ass, hän ilmeisesti oli ollut viisivuotiaana.
Suklaata siis.

Tyttö lopetteli keskustelun, hyvästeli Picasson ja tallimestarin ja syöksyi ulkoilmaan. Hän oli tyystin unohtanut aiemman välikohtauksen ja askel oli sen vuoksi keveämpi ja iloisempi kuin hän olisi uskonut tuntia aiemmin.

Sam oli kysynyt häneltä mitä hän muisti. Oliko poika loukkaantunut siitä, että Viv ei muistanut yhtään mitään, edes heidän väitettyä ystävyyttään? Mutta poika oli reagoinut häneen negatiivisesti jo ensisilmäyksellä, ennen kuin he olivat vaihtaneet sanaakaan.

Samuel Joslin oli ja säilyi arvoituksena.

Porukka kerääntyi ruokasaliin Vivienin päästessä kartanolle. Hän syöksyi vaihtamaan vaatteet ja pesemään kasvonsa ja kätensä ja liittyi muiden seuraan.

Kaikki olivat paikalla ja nuoriso, Jimmy etunenässä, pitivät huolta puheensorinan pysymisestä yllä. Kartanon herra söi kiivaasti ja otsa rypyssä, Lady nosti harvoin katsettaan lautasesta, mutta esiintyi muuten levollisena.

Sam tökki haarukalla annostaan ja työnsi hajamielisesti suuhunsa palan silloin tällöin ja jauhoi niitä puoli ikuisuutta. Hän ei katsonut kertaakaan pikkuserkkuaan. Se oli toisaalta helpotus, toisaalta myös päinvastoin. Viv tunsi tarvetta selvittää asiat pojan kanssa. Hän ei enää pelännyt tätä, ainoastaan sääli.

Paeten yksinäisyyttä Viv päätti lyöttäytyä loppupäiväksi muiden tyttöjen seuraan. Samalla muodostui suunnitelma kaupunkiin lähdöstä seuraavana päivänä, ja vieras oli hyvillään päästessään suklaaostoksille. Hän toivoi totisesti vanhan, uskollisen palvelijan osaavan raottaa verhoa vanhojen tapahtumien suhteen. Kaikista niistä ihmisistä, jotka jotain saattoivat tietää, butler vaikutti helpoimmalta taivuteltavalta.

Aamun valjettua Vivien päätti vielä rohkaistua astumaan painajaistensa kohteeseen. Sinä yönä Vivien Eaton - tai Joslin - oli jättänyt hänet rauhaan, mutta avatessaan korkean huoneen oven, Viv pidätti silti henkeään, kuin odottaen vaalean ruumiin makaavan lattialla.

Huone oli tyhjä ja rauhallinen, kuten aiemminkin. Siellä ei nytkään ollut näkyvissä viitettäkään, että joku olisi kuollut siellä vuosikymmen takaperin.

Yläpuolella olevasta huoneesta sen sijaan kuului jälleen soittoa. Surullinen, kaihoisa kappale, lähtöisin epäilemättä Samuelin pitkistä, voimakkaista sormista.

Vivienin kurkkua kuristi ja kyyneleet tunkivat silmistä, kun mieleen ampaisi kuin kirkkaalta taivaalta itsestäänselvä ajatus. Sam soitti epäilemättä äidilleen. Kirjasto, paikka, jossa kaunis nainen oli vetänyt viime henkäyksensä, täyttyi musiikista, sävelistä, Vivienin itsensä aikanaan soittamista ja kuuntelemista.

Äkkiä musiikin kuuntelu tuntui kuin pyhäinhäväistykseltä. Se ei ollut tarkoitettu tälle Vivien Eatonille. Liikutusta nieleskellen tyttö pujahti ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

Jälleen kerran Viv ahtautui henkilöauton takapenkille uusien ystäviensä väliin ja keskitti ajatuksensa hauskanpitoon.

Tammikujan jäädessä taa hän vilkaisi takaikkunasta kartanoa. Oakwood Courtissa oli liikaa surua ja "kummituksia". Hän ei malttanut odottaa kesäloman olevan ohi ja paikan muuttuvan pelkäksi haaleaksi muistoksi hänen mielensä pohjalla.