Oakwood Court

12. Luku

Vanha butler istui kivulloisen suorassa ryhdissä puisen pöydän ääressä ja tuijotti nuoriin, innokkaisiin silmiin, joita luonnonpunainen tukka korosti.

Vivien Eaton oli kasvanut merkittävästi kymmenen vuoden aikana, ja muistutti nyt enemmän kuin milloinkaan nuorta Lilyä. Georgella oli ollut aina sydämessään pehmeä kohta kyseiselle naiselle, siitä lähtien kun tämä oli ensimmäistä kertaa astunut Oakwood Courtin portista sisään ja heleällä naurullaan voittanut kaikki puolelleen.

Lily oli enkeli. Hän ei ollut ikinä kieroillut tai aiheuttanut puheita. Hän oli ollut ystävällinen henkilökunnalle yhtä lailla kuin aatelisille. Hän, Vivien ja Vanessa olivat kaikki opiskelleet jotain sairaanhoitoon liittyvää, mutta Lily oli ainoa, jolla ammatti heijastui suoraan käytäntöön pyyteettömänä ihmisrakkautena.

Oli sydäntä kouraiseva huomata samaa vilpittömyyttä ja viattomuutta naisen tyttäressä, vaikka tämä oli joutunutkin kasvamaan suuren osan lapsuudesta ilman vanhempiaan.

- Voitteko kertoa? Tyttö toisti kysymyksen uudelleen ja vanhus vetäisi henkeä. Voisiko hän kertoa? Mitä hän kertoisi? Hän suojeli työkseen isäntäperhettään ja oli täyttynyt vuosien saatossa salaisuuksista, jotka eivät kestäneet päivänvaloa. Voi, kerrottavaa hänellä riitti, all right, mutta..

- Se on totta, hän aloitti. - Sinä ja Sam lyöttäydyitte yhteen samalla sekunnilla kuin tapasitte ensimmäistä kertaa. Harmi, ettette vierailleet täällä sitä aiemmin tai sen jälkeen, mutta saattaapi olla, ettei sydänparkani olisi kestänytkään enempää.
Mies kähisi pienen hekotuksen.

- Te kiipeilitte kirjastossa, yrititte mennä tekemään galleriaan lisää teoksia ja revitte penkistä kukkia, joita sinä ripottelit pitkin hallin käytävää ja leikit olevasi prinsessa, hän muisteli.
Viv taisteli hymyä vastaan kuvitellessaan vanhaa miestä juoksemassa heidän perässään.
- Ja kokki, voi hän meinasi sanoutua irti kun te olitte neljännen kerran käyneet luvatta keittiössä varkaissa ja sotkemassa.

Mies mutusteli suklaata - kaupan kalleinta, mikäli uskoi sen ostajaa - ja haravoi muistiansa.

- Se oli myös ensimmäinen kesä varmaan seitsemään vuoteen, kun kaikki tytöt olivat koolla, Lily, Vivien ja Vanessa. Edellisen kerran he tapasivat Vivienin ja markiisin häissä. Ehkä tytöt, naiset, olivat niin keskittyneitä toisiinsa, että teidän lasten vahtiminen jäi toissijaiseksi, mies pohti.
- Olen pahoillani, että aiheutimme niin paljon vaivaa, Viv sanoi aivan vakavana, suurin, vilpittömin silmin.

Mies tutkaili häntä ankaran katseensa alta ja purskahti sitten nauruun.
- Sellaisia lapset tapaavat olla, hän hekotti. - Tietäisitpä mitä kaikkea kaksoset keksivät kasvaessaan - ja he olivat ja ovat täällä koko ajan!
Tyttö vaikutti olevan ymmällään odottamattomasta reaktiosta.
- Minä olen vanha ja perusäreä, butler puolusteli. - Älä uhraa minuun liikaa ajatusta. Mutta kiitos suklaasta.

Vivienin kasvot sulivat aurinkoiseen hymyyn, joka muutti hänet jälleen äitinsä kopioksi ja vanhus joutui vetämään rajusti henkeä näyn vuoksi.

- Jotain tapahtui, lapsukainen vakavoitui sitten. - Minä en ymmärrä miksen voi muistaa yhtään mitään, enkä tiedä mikä Samin kanssa meni vikaan.
Pohdintaa seuraava huokaus oli sydäntäsärkevä.
- Sinä menetit muistisi, George sanoi pehmeästi. - Olen kyllä yllättynyt, ettei sinulla ole vieläkään mitään mielikuvia siitä.. Mutta olithan aika pieni silloin.

Tyttö rypisti kulmiaan kummastuneena, joten vanhus jatkoi selitystä.

- Yksi erityisen paha tapa sinulla ja Samuelilla oli, nimittäin karkaileminen. Ja suuntana oli enemmän kuin kerran vanhan kartanon rauniot. Kiipeilitte siellä ja kuvittelitte olevanne jotain bloody vuorikauriita, hän jatkoi ääni tummuen. - Yleensä te olitte tarpeeksi varovaisia, mutta sinä päivänä tapahtui jotain. Sam ei osannut tiemmä kertoa siitä mitään, mutta ilmeisesti sinä liukastuit ja putosit aika korkealta maahan ja löit pääsi kiveen.

Vivienin silmät suurenivat ja hänen sormensa siirtyivät hyväilemään arpea, joka hänen hiustensa alle piiloutui. Hänellä oli siitä tietoa vain sen verran, että oli lapsena lyönyt päänsä, mutta se siitä. Nyt arpi sai selityksen.

- Minä olin etsimässä teitä jälleen kerran kun kuulin huudon. Onneksi olitte täällä päässä, eikä minun tarvinnut kiipeillä päästäkseni luoksesi. Sam antoi paitansa, käärin sen tiukasti pääsi ympärille ja lähdin juoksemaan kohti kartanoa sinua kantaen.

Vanhuksen ääni vavahteli liikutuksen myötä hänen eläessä uudelleen kauhun hetkiä.

- Olit tajuton ja aivan vetelä. Päästä tuli verta kuin hanasta ja oli hyvin lähellä, ettei se jäänyt viimeiseksi seikkailuksesi.

Mies piti tauon ja seurasi tiedon siirtymistä tytön tajuntaan. Suuret kyyneleet valuivat Vivienin silmistä hänen kuvitellessaan hätää ja hämminkiä joka tapauksesta oli seurannut.

- Sinua hoidettiin täällä sairaalassa kunnes vahvistunut tarpeeksi matkustaaksesi. Sitten siirryit kotikaupunkisi sairaalaan. Kuulin, että olit menettänyt muistisi, mutta.. George päästi pahoittelevan naksautuksen suupielestään.
- Lily ja James eivät jättäneet sinua hetkeksikään. Te lähditte täältä heti onnettomuuden jälkeen, ettekä koskaan tulleet takaisin. Paitsi nyt.

Viv ei kyennyt olemaan enää paikoillaan, vaan ponkaisi ylös ja suuntasi ikkunan ääreen. Hän vilkaisi raunioiden suuntaan ja koki jälleen samankaltaisen vilunväreen, kuten saapuessaan kartanoon kolmisen viikkoa aiemmin. Ehkä hänen ruumiinsa muisti, vaikka mieli ei.

Butler antoi hänen ottaa aikansa ja istui seuraamassa tunteiden vaihtelua 15-vuotiailla, liian paljon nähneillä kasvoilla.

- Olen pahoillani siitä mitä tapahtui vanhemmillesi, mies päätti hiljaisuuden. - Tiedän heidän rakastaneen toisiaan ja sinua enemmän kuin mitään maailmassa. Olen iloinen, että heidän rakkautensa kantoi sinut noin pitkälle. Sinusta on tullut hieno nuori nainen, sellainen kuin äitisi.

Viv tyrskähti epänaisellisesti sentimentaalisille sanoille, mutta todellisuudessa ne koskettivat häntä. Hänellä ei ollut vahvoja mielikuvia äidistään, mutta kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä naisen luonteen kauneudesta ja rakastettavuudesta. Häneen vertaamisensa oli yksi kauneimpia asioita, joita Vivienille oli sanottu.

- Kiitos. En muista heitä kovin hyvin ja isoäiti ei yleensä puutu menneisiin tapahtumiin, mutta äitini kuulostaa olleen hieno ihminen, nuori totesi nöyrästi.
- Hän oli, vanhus vahvisti, ja jatkoi hieman salaperäisenä: - Vaikka hän oli niistä kolmesta tytöstä ainoa, joka ei saanut arvonimeä, hän kantoi itsensä kuin Lady. Ehkä enemmän kuin kukaan toinen, kun ottaa huomioon kaiken tapahtuneen.

Vivien vilkaisi häneen kysyvästi, mutta Georgen kasvot olivat jäyhät ja ajatukset siirtyneet jo muualle.

- Minulla on vielä tehtävää. Toivotan hyvää ja rauhallista yötä, Miss Eaton. Kiitos suklaasta.

Mies lähti huoneesta kuultuaan tytön hyvänyöntoivotuksen, ja Viv jäi yksin katselemaan ikkunasta pihalle. Kesästä huolimatta ulkona oli jo hämärää ja rauniot oli nähtävissä hetki hetkeltä heikommin. Hän siristi silmiään ja katseli kiviröykkiöitä kuin etsien vastauksia maailman suuriin kysymyksiin.

- Miksi? Vivien muodosti sanan huulillaan uudellen ja uudellen kuiskaten sitä tyhjälle huoneelle.

Tai niin hän luuli. Sillä varjoissa oli seissyt koko ajan eräs vanhan ja kunniakkaan Eatonin suvun vesa, joka katseli tyttöä tuskan täyttäminen silmin ja hoki hiljaa lausetta

Älä muista. Please! Sinä et saa muistaa!