Oakwood Court

21. Luku

Markiisitar seisoi ovella katsomassa, kun Vivien ja Mrs Catherine Eaton lastasivat itseään autoon. Georgen kuoltua tämän työtehtävät olivat jakautuneet itse kullekin, ja se oli kertakaikkisen uuvuttavaa. Jos hän olisi tajunnut mitä kaikkea butler heidän taloudessaan hoiti, ehkä...

Markiisi oli luvannut ottaa harkintaan korvaajan palkkaamisen, mutta hän oli suhteellisen sentimentaalinen Georgen suhteen tämän oltua talossa hänen lähes koko elämänsä. Siksi asia venyi, ja kyse olisi varmasti kuukausista, ennen kuin joku löytyisi kykenevä täyttämään vanhuksen saappaat.

Nyt oli joka tapauksessa tulossa muutos asioihin. Samuel oli vihdoin ulkona, eikä enää häirinnyt häntä kyräilyillään ja sadatteluillaan, vaikka hän muistuttikin uhitteluillaan ennemminkin näyttämisenhaluista koiranpentua, jonka puremassa ei ollut mitään todellista voimaa.

Valtasuhde oli luotu jo kymmenen vuotta sitten, ja vaikka Samilla oli terävät hetkensä, hän oli sisimmältään edelleen sama kuusivuotias poika, joka oli helppo saada uskomaan, että poliisi syyttäisi häntä murhan yrityksestä pikku Vivienin vuoksi ja lähettäisi hänet vankilaan.
Samuel Joslin oli niin sanotusti "damaged goods".

Vanessa näki elämänsä kuin Monopoli-pelinä, ja Sam edusti 'get out of jail free' -korttia. Nyt se oli lunastettu ja peli sai jatkua.

- Nämä ovat olleet raskaita päiviä. Kiitos, että jaksoitte huolehtia lapsesta ja ottaa vielä minutkin vastaan, vanhan naisen aavistuksen vapiseva ääni sanoi korvan juuresta, ja ryppyinen käsi otti kiinni hänen kädestään.
Vanessa hymyili lämpimästi.
- Siitä ei ollut enää mitään vaivaa. Pahoittelut, että teidän vierailunne piti sujua näin epätavallisissa ja huono-onnisissa merkeissä, hän vastasi.
- Not at all, kuinka hurmaavaa vihdoin tavata Edwardin sukulaisia. Olen iloinen, että sain tilaisuuden tutustua teihin kaikkiin.

Naiset vaihtoivat viimeiset hymyt ja Catherine köpötteli autoon. Oli Vivienin vuoro. Tyttö oli vaikuttanut vaiteliaalta koko aamun ja puhui lähinnä isoäitinsä kanssa. Hän lähestyi markiisitarta tavallista hitaammin ja viivytteli katsekontaktin luomisessa.

- Kiitos vieraanvaraisuudestanne, vaikka tulinkin ilmeisen odottamatta ja olin näin pitkään, tyttö lausui hymyillen pienesti.
- Oli meidän ilomme pitää sinua. Olen pahoillani, että jouduit kokemaan kovia täälläoloaikanasi. En voi sanoin kuvailla kuinka pahoillani olen Samista.

Tytön silmäkulmiin ilmestyi naururypyt ja hän kikatti. Kikatti!

- Pahoillani, tuo oli sopimatonta, hän kauhistui. - Totta puhuakseni olen kieltämättä hieman poissa tolaltani, mutta uskoisin arkeen paluun auttavan.

Vanessa tarkasteli häntä tutkivasti. Tytön vihreä-ruskeat silmät näyttivät hyvin vihreiltä ja hän tuijotti vakaalla katsekontaktilla emäntäänsä.

- Toivon, että sinulle jäi sentään mukaviakin muistoja, nainen lausahti pakotetun ystävälliseen sävyyn. Tyttö kohotti kulmiaan.
- Muistoja? Voi kun tietäisit, en olisi ikinä tullessani uskonutkaan, kuinka paljon muistoja täältä löydän ja mitä aarteita albumeista on löytynyt. Ja millaiset maisemat.. Vaikkapa raunioilla. Olen pahoillani, että olin tottelematon ja kävin kiipeämässä sinne vanhojen aikojen kunniaksi, mutta mitä sieltä voi näkyäkään.. Todella sen arvoista. Totally.

Tyttö lausui sanat ilmeettömällä naamalla, mutta muutti äänenpainoaan kuulostaen aivan liian innokkaalta. Silmät olivat kuin smaragdit ja haastoivat joka sanalla markiisitarta reagoimaan. Punainen tukka liehui tuulen mukana kasvojen eteen ja keskustelukumppanille teinityttö näytti hetken helvetin lähettiläältä.

Vanessan ote vieraan kädestä tiukkeni hetkeksi ja silmissä välähti. Hän kokosi itsensä kuitenkin välittömästi ja hymyili tiukasti.

- Ehkä minunkin pitäisi uskaltaa mennä katsomaan, nainen naurahti kepeästi ja käänsi katseensa pois. Hän ei antaisi Vivienin päästä ihon alle.