Oakwood Court

6. Luku

Tunnelma oli odottava. Tuntui kuin itse kartano olisi pidättänyt hengitystä. Chris ja Camilla odottivat kavereitaan saapuvaksi ja vaikka viimeksi mainittu ponnisteli viettääkseen aikaa pikkuserkkunsa kanssa, hänen ajatuksensa olivat usein hajaantuneet muille maille.

Kun Josh ja Jimmy saapuivat, Viv eristi itsensä vapaaehtoisesti muista. Ei tuntunut oikealta tunkeilla, vaikka tytöt varsinkin yrittivät vakuuttaa, että hän olisi tervetullut heidän seuraansa. Kolmannen tai viidennen pyörän asema ei houkutellut.

Joseline oli erittäin suloinen ja tyttömäinen piirteiltään, mutta pukeutuminen ja asenne olivat kaikkea muuta kuin naisellisia. Ilmeisesti häneen oltiin jo totuttu Oakwood Courtissa, sillä kukaan ei räpäyttänyt edes silmäänsä naisenalun istuessa hajareisin röhnöttävässä ryhdissä ja pureskellessa ruokaa suu auki, höpöttäen samalla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Josh kuitenkin puhutteli talon aikuisia kunnioittavasti, eikä yleensä edes kiroillut, joten ehkä hän sai nipinnapin läpäistyä aristokraattisen seulan kotioloissa.

Uusien vieraiden tulo sai Vivienin kaipaamaan Megania entistä enemmän ja miettimään, miten tällä meni Lontoossa. Varmasti sata kertaa paremmin kuin hänellä maaseudulla. Kartanon alueella oli vielä tutkittavaa, mutta aikaakin oli jäljellä viisi viikkoa ja Viv yritti säästellä kiinnostavan tuntuisia paikkoja.

Uteliaisuus aidatun puutarhan osan suhteen voitti ensimmäisenä. Sinne punatukkainen vieras suunnisti viikko saapumisensa jälkeen.

Kivimuuri oli pitkän ihmisen korkuinen ja parista kohtaa jälkeenpäin paikattu jollain muulla materiaalilla. Sinne päästävä portti jäljitteli tyyliltään tiluksen mahtavia rautaportteja, ja oli lähes huomaamaton jäädessään puoliksi pensaan taa piiloon. Se narahti avautuessaan ja antoi heti vaikutelman, ettei suljettuun osaan ollut usein asiaa.

Kuka niin ajatteli, erehtyi kuitenkin pahan kerran. Alue oli toki villiintyneempi kuin ympäristö, mutta se oli täynnä puita, istutuksia ja keskelle jäi avara tila, joka oli muokattu pieneksi leikkipuistoksi. Sieltä löytyi niin hiekkalaatikko, kuin keinu, liukumäki ja kiipeilyteline.

Alue oli ensimmäinen viite siitä, että talouteen kuului leikki-ikäinen lapsi. Hänet oli mainittu pariin otteeseen, mutta todellisuudessa Vivien oli lähes unohtanut hänen olemassaolonsa. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Uteliaana vierailija käveli kohti leikkipaikkaa, kunnes koki äkkipysähdyksen. Se ei johtunut fyysisestä esteestä, vaan pienestä, sirosta lapsesta, joka oli äänettömästi ilmaantunut hänen tielleen ja tuijotti häntä suurin silmin.
Vivien päästi tukahdetun, säikähtäneen kiljaisun ja sai lapsenkin kavahtamaan pari askelta taaksepäin.

Cathlin oli siro, vaaleahiuksinen, totinen, kalpeaihoinen ja suurisilmänen olento. Halusi tai ei, päähuomion vei kuitenkin puolet kasvoista peittävä punainen jälki. Se saattoi olla palovamma tai syntymämerkki.

- Hello. Oletko sinä Cathlin? Vivien kysyi ystävällisesti hymyillen.
Pikkutytön silmät suurenivat entisestään ja huulet raottuivat, päästäen välistään vinkaisun. Vieras päätti sivuuttaa reaktion.
- Minä olen Vivien. Olen täällä vieraana. Olen pikkuserkkusi.

Lapsi sulki suunsa ja nyökkäsi aavistuksen verran. Ennen kuin hän ehti tehdä muuta, uusi ääni keskeytti heidät.
- Mitä täällä tapahtuu? Vaati murteellinen naisen ääni tietää.

Viv nosti katseensa tulijan suuntaan. Tämän täytyi olla nanny. Nainen oli kolmissakymmenissä, pienikokoinen, mutta seisoi suorassa ryhdissä ja olemus uhkui arvovaltaa. Iho oli pronssiin vivahtava, hiukset ja silmät ruskeat ja nenällä pyöreät, metallisankaiset silmälasit.