Oakwood Court

17. Luku

Lady Vanessalle oli kerääntynyt jo suuri yleisö hänen päästessään lopulta aloittamaan tarinansa.

- Sinä päivänä Sam ja pikku Vivien olivat taas karanneet retkillensä ja äiti Vivien lähti etsimään heitä yksin. Hän oli löytänyt heidät raunioilta kiipeilemästä ja kiipesi heidän jäljestään. Se muuten selittää vaatteiden likaantumisen ja naarmut. Kuvittelisin, että hän on siinä prosessissa myös hukannut sormuksensa, joka nyt löytyi.. Anyway. Lapset olivat kuitenkin nopeampia ja ketterämpiä ja ehtivät toiselle puolelle huomaamatta häntä ollenkaan.

Nainen piti tauon, niiskaisi dramaattisesti ja vilkaisi tarkasti kuuntelevaa yleisöään. Hänellä oli heidän jakamaton huomionsa. Niinpä kymmenen vuotta sisintä jäytänyt kertomus sai jatkoa.

- Juuri kun lapset olivat lähdössä laskeutumaan, heille tuli jotain sanaharkkaa, ja Samuel töytäisi tyttöä niin, että tämä putosi ja lähes kuoli. Vivien näki sen kaiken.

Punapäinen teinityttö yleisössä oli kalvennut. Hän oli kuvitellut liukastuneensa, mutta pikkuserkku olikin työntänyt hänet alas. Melkein tappanut. Viv veti tuolin itselleen istuutuakseen ennen kuin pyörtyisi.

- George oli paikalla melkein heti ja antoi uhrille välittömästi ensiapua ja vei kartanolle, kuten kaikki tietävät. Vivi seurasi raunioilta perässä, jolloin törmäsimme, mutta kaikki touhusivat jo Jamesin, Lilyn ja pikku-Vivienin lähtöä sairaalaan, joten ehkä muut teistä eivät nähneet häntä.

Kaikki nyökkäilivät pitäen asiaa mahdollisena. Onnettomuuden jälkeen kaikki oli yhtä hullunmyllyä, tietoa kenenkään olinpaikasta oli  mahdoton muistaa varmaksi.

- Vivien oli kertakaikkiaan poissa tolaltaan onnettomuuden vuoksi. Hän vain toisteli, miten järkyttynyt oli poikansa väkivaltaisuudesta. Hän mainitsi aikovansa mennä pitämään puhuttelun pojalle ja mietti tämä varmaan "ryömineen turvapaikkaansa kirjaston yläpuolelle." Tämän verran minä tiedän. Loppu on vain päättelyä, ja sen vuoksi en sanonut mitään. En kertakaikkiaan voinut uskoa sitä, mutta se on ainoa looginen vaihtoehto...

Kaikki olivat vaiti odottaessaan markiisittaren jakavan teoriansa. Hän epäröi ja pureskeli huultaan. Ei ollut pikkujuttu syyttää toista, varsinkaan murhasta.

- Uskon, että Vivien lähti poikansa perään ja oli kiipeämässä pianohuoneeseen kirjastossa olevan luukun kautta. Ehkä hän huusi Samia ja tämä tuli häntä vastaan ja kiivastuksissaan tönäisi äitiäänkin niin, että tämä putosi. En tiedä yksityiskohtia, mutta se kuulostaa todennäköiseltä, eikö. Toki hän oli vasta kuusivuotias, mutta yllättävän vahva ja toisaalta tönäiseminen ei vaadi niin paljon voimaa.

- Ruumiissa oli merkkejä siirtelystä, komisario huomautti rykäisten. - Se olisi kuusivuotiaalle liian suuri työ.
- Mutta ei voi sanoa mitkä jäljistä olivat peräisin raunioilla kiipeilyistä, josta muut eivät kai tienneet. Ehkä häntä ei loppujen lopuksi siirretty minnekään. Varmasti Sam säikähti ja yritti herätellä häntä, ja koitti kääntää ympäri tai jotain, mutta hän kuoli joka tapauksessa kirjastossa.. Nainen perusteli ja kohautti olkiaan.

Kaikki yrittivät sisäistää informaatiota. Se oli looginen päätelmä, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

- Tuo on kuitenkin spekulaatiota, markiisi totesi tasaisella äänellä. - Ymmärrän, ettet ole halunnut jakaa sitä aikanaan, mutta miksi nyt? Onko sinulla jotain todisteita?

Aviomiehen katse oli vakava ja pääsyy, miksi Vanessa oli pysynyt vaiti. Hän ei kestänyt ajatusta, että joutuisi murtamaan miehen sydämen.

- Vain psykologisia ja aihetodisteita, hän huokaisi. - Mutta se käy järkeen, kun miettii silloisia, ja viime ajan tapahtumia. Sam eristäytyi sen päivän jälkeen täysin kaikista. Ajattelimme sen johtuvan surusta ja järkytyksestä, mutta ehkä hän pelkäsi paljastuvansa tai häpesi..? Ja nyt kun sormus löytyi ja sinä julistit avaavasi tutkimukset uudelleen, hän varmasti säikähti.

- Luuletko, että hän tappoi butlerin? Viv kysyi vaimeasti. Kertoja käännähti häneen päin ja otti pahoittelevan ilmeen.
- Se sopisi kuvaan. George löysi teidät silloin ja Sam ei tiennyt oliko tämä myös nähnyt tönäisyn, eikä voinut ottaa riskiä, että vanhus kertoisi sen muille, sillä se johtaisi lisäkysymyksiin..

Markiisi hieroi ohimoitaan väsyneenä.
- Isä, come on, me olemme ajatelleet koko ajan sen olleen Sam, Camilla tokaisi. - Hän on aina ollut outolintu, ei ole yksi meistä. On aika tunnustaa tosiasia.

Perheenjäsenet vilkuilivat toisiaan häpeillen. Oli vaikea myöntää sitä, mutta sisimmässään jokainen oli joskus ajatellut Samuelin olleen syyllinen.

- Sitten on nämä, markiisitar jatkoi, kun kukaan ei kommentoinut Miss Eatonin lausahdusta. - Uhkauskirjeet. Ne ovat selvästi Samin käsialaa, vaikka hän on yrittänyt muuttaa sitä.

Kaikki astuivat eteenpäin tarkastelemaan lappuja, jotka löytäjä levitteli pöydälle.

- Anteeksi Vivien, olin tulossa etsimään sinua, ja nämä vain osuivat silmään huoneesi pöydällä, Mrs Eaton pahoitteli kääntyen vieraaseen päin.
- Ei se mitään. Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa jotain, mutta.. Teini mutisi häpeissään.
- Koska aloit saamaan näitä? Komisario Warner tiedusteli virallisella äänellä.
- Kutakuinkin heti kun saavuin tänne, Viv vastasi. - En ottanut niitä aluksi kovin vakavasti, mutta Georgen kuoleman jälkeen säikähdin, enkä uskaltanut sanoa mitään.

Catherine kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti halaukseen.
- Me ymmärrämme. Ei se mitään, hän lohdutti.

- Nämä ovat aika erikoisia, eivät aivan vastaa mielikuvaa, jonka tappaja on toiminnallaan antanut, Mr Warner mutisi käydessään lappuja läpi.
- Mikään tässä ei vastaa. Sam teki kaksi murhaa peitellessään yhtä tapon yritystä, markiisi sanoi ankarasti. - Mahdollisesti hänen omatuntonsa kolkutti, eikä hän halunnut tappaa lapsuudentoveriaan, kun tämä oli selvinnyt hengissä jo kerran..

Mies korahti ja ravisti päätään. Kaikki nämä syytökset nuorta miehenalkua vastaan olivat liikaa käsiteltäviksi. Ja sitten oli vielä sisäinen ääni, joka oli samaa mieltä joka ikisen lauseen kanssa, vaikka hän toivoi, että olisi ollut toinen ratkaisu. Sam oli viimeinen muisto rakkaasta vaimosta, ja sen vuoksi hänellä oli erityisasema markiisin sydämessä. Mutta mikäli poika oli myös tappanut Vivienin, hän joutuisi maksamaan teostaan.

- Kiitos markiisitar, tiedän tämän olleen teille hyvin raskasta, Frank Warner lausui parhaalla virkaäänellään. - Uskon, että kaikki ovat samaa mieltä asiasta? Hän loi katseen ympärilleen ja kohtasi nyökkäilyjä ja surullisia kasvoja.

- Jäljellä on enää yksi kysymys. Missä Samuel Joslin on?

Tuntia myöhemmin Vivien ja Catherine seurasivat ikkunasta, kun synkän näköistä nuorta miestä saateltiin käsiraudoissa poliisiautoon.

Kaikkeen oli saatu selitys. Tapaus oli loppuunkäsitelty. Murhaaja ja uhkailija istui kaltereiden takana odottamassa oikeudenkäyntiä. Naiset olivat kahden päivän päässä kotiin pääsemisestä. Olon olisi pitänyt olla helpottunut. Mutta se ei ollut.

- Se ei silti vastaa kaikkiin kysymyksiin, äkäinen punapää puhui ääneen. - En edelleenkään tiedä kuka kutsui minut tänne. Sillä ei kai ole mitään merkitystä murhien kannalta, mutta se vaivaa mieltäni.
- Minäkään en osaa auttaa siinä. Kuvittelin aina markiisin ja markiisittaren lähettäneen kutsun, mutta hekö kieltävät?
- Heillä ei ollut mitään tietoa siitä. Se vain.. Tytön käsi pyöri ilmassa kun hän yritti saada ajatuksia selviksi. - Täällä oloni sattui aikataulultaan niin sopivasti ajatellen tätä kaikkea.

- Ehkä se oli vain sattumaa. Ehkä lähettäjä unohti.. Jos Sam lähetti kirjeen, hänen olisi pitänyt tietää kaiken tämän tapahtuvan. Mutta sittenkään hän ei olisi tarvinnut sinua, olisi ollut vain parempi, kun olisit ollut muualla, ellei hän sitten suunnitellut tappaa lopulta sinuakin. Leskirouva Eaton värähti ajatusta.

- Mutta hän lähetteli uhkauksia ja yritti pitää minut etäällä kaikesta. Se ei sovi kuvaan. Jokin tässä kaikessa ei täsmää.
- Sinä olet vain niin hyvä ja myötätuntoinen ihminen, ettet halua ajatella pahoin Samista, isoäiti epäili.
- Minusta tuntuu vain todella pahalta, että kaksi ihmistä on kuollut vuokseni.
- Se ei ollut sinun vikasi, vanhus sanoi lempeästi. - Et saa milloinkaan ajatella, että murhaajan tekemiset johtuisivat sinusta.

Tyttö hymyili vaisusti ja yritti olla samaa mieltä.

Kaksi päivää, ja sitten hän unohtaisi koko Oakwood Courtin ikuisiksi ajoiksi.

..the end..
(Hahhah, ei sentään!) ;)