Oakwood Court

5. Luku

Ylhäällä näkyi jo selvästi luukun paikka. Se oli pari metriä tasanteen yläpuolella, mutta kirjahyllystä oli pidennetty muutamia reunoja niin, että niistä muodostui jonkinasteiset tikkaat. Ne eivät näyttäneet järin turvallisilta, mutta täytyihän niiden kestää, ei niitä muuten olisi asennettu.

Viv kiipesi varovasti ylös ja kokeili työntää puista luukkua ylöspäin. Se oli painavampi, miltä näytti, mutta lähti aukeamaan vaivattomasti ja äänettömästi. Joku oli tainnut öljytä saranat.

Luukku aukeni pystyyn ja nuori tutkimusmatkailija pisti päänsä aukosta läpi. Suoraan edessä oli flyygeli, ja sen ääressä, selin luukkuun, istui tummanpuhuvasti pukeutunut hahmo, joka takoi raivoisasti koskettimia ja polki pedaaleja kuin viimeistä päivää.

Soitto oli kuulijan korvaan virheetöntä, mutta tempo aavistuksen liian nopea.

Soittaja ei esiintynyt kenellekään, ei yrittänyt tulkita kappaletta taidokkaasti tai edes noteerannut, että kukaan voisi kuulla. Hän soitti vain itselleen ja suoraan sydämestään. Intensiivisesti, tuntematta sääliä soitinta tai sormiaan kohtaan. Hän oli täysin omassa maailmassaan, ja se oli koko näyn lumoavaisuuden salaisuus.

Huomaamattaan Vivien oli noussut kokonaan luukun läpi, ja kävi sen viereen risti-istuntaan, tuijottamaan soittajaa.

Kappale loppui ja huone vaikeni. Kuului vain soittajan raskas hengitys, kuin hän olisi juossut maratonin. Hahmo istui suorana, kädet sivulla ja tuijotti ikkunasta pihalle.

- Sinulla ei kestänyt kauaa löytää salaovea, hän sanoi lakonisella äänellä.
Tyttö säpsähti. Hän ei tajunnut tulleensa huomatuksi.
- Soittosi tavallaan opasti, hän sanoi arasti. Kun toinen ei kommentoinut mitään, Viv uskaltautui jatkamaan. - Se edellinen kappale kuulosti tutulta.

Soittaja pyörähti ympäri, ja tunkeilija kohtasi Samuel Joslinin synkät silmät.
- Äiti soitti sitä usein, poika lausahti.
Tyttö hymyili kohteliaasti. Hänelle tiedolla ei ollut merkitystä.
- Bachia.
- Oh.

Sam ei siirtänyt katsettaan tai yrittänytkään peitellä tuijotustaan. Se sai seuralaisen tuntemaan olonsa lievästi epämukavaksi. Hän vääntäytyi ylös lattialta ja asteli ikkunan ääreen. Maisemassa ei ollut paljon näkemistä, joten hän kääntyi vastahakoisesti kasvot poikaa kohti.

- Täälläkö sinä vietät aikasi?
- Aika pitkälti silloin, kun olen Oakwood Courtissa.
- Missä muualla sinä olet?
- Sisäoppilaitoksessa aina kun voin.
- Etkö sinä viihdy täällä? Viv kysyi hämillään.
Poika näytti miettivän tarkasti ennen vastaamista.
- Tämä on koti.
Siihen oli tyytyminen.

- Miksi sinä palasit tänne? Samuel kysyi vuorostaan terävästi.
- Minut kutsuttiin...
- Kenen toimesta? Kysyjä vaati tietää.
- Eatonien, tyttö vastasi saman, kuin muillekin.
- Miten?
- Kirjeellä. Aika vanhanaikaista.
- Kuka sen oli allekirjoittanut?
- Muistaakseni siinä oli vain the Eatons. Itse asiassa sain käsityksen, etteivät he itsekään tiedä, kuka sen lähetti!

Nuoren herra Joslinin silmissä välähti.
- Sinun ei olisi pitänyt tulla, hän mutisi.
- Samaa mieltä. Olisin paljon mieluummin lähtenyt kaverini kanssa Lontooseen, mutta isoäiti määräsi. Mutta kiitos nyt kuitenkin, kun sait tuntemaan oloni entistä tervetulleemmaksi, Viv tuhahti sarkastisesti.

Samuel tyytyi pyöräyttämään silmiään.
- Seriously, sinun ei olisi pitänyt tulla.
Teinien ylle laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Viv liikahteli levottomana ja suunnitteli lähtöä.