Oakwood Court

16. Luku

Epätavallisen pitkän kuivan ja lämpimän kauden jälkeen sää muuttui kuin taikaiskusta viileäksi ja sateiseksi. Oli kuin luontokin olisi yhtynyt suruun vanhan miehen kuoleman johdosta.

Ilmapiiri kartanossa oli muuttunut täysin. Se oli jännittynyt ja varautunut. Kukaan ei meinannut uskaltaa kulkea yksin, vaikka siihen ei ollutkaan muuta rationaalista syytä kuin tieto tappajan olemassaolosta saman katon alla.

Pahinta oli, että he uskoivat tuntevansa toisensa, mutta kuitenkin yhdellä heillä oli verta käsissään ja pokerinaama kunnossa. Keskustelut kutistuivat tarpeellisuuksiin ja olivat ennemminkin kuulusteluita. Jokainen yritti saada jotain järkeä tilanteeseen ja löytää syyllinen, tulematta silti itse tapetuksi.

Elämä oli muuttunut kuin vaaralliseksi versioksi värikuulasodasta. Et tiennyt missä vaara vaani ja minkä vastustaja kokosi uhkaavaksi eleeksi.

Lady Vanessa oli syvästi ahdistunut, enimmäkseen miehensä stressaantuneisuuden vuoksi, mutta sai urheasti kehitettyä hymyn huulilleen ja teki epätoivoisia yrityksiä pitää rytmistä kiinni. Edes hänkään ei saanut poistettua melankoliaa ja apaattisuuden verhoa Oakwood Courtin käytäviltä. Enimmäkseen nainen vietti aikaa vieraiden kanssa esittäen hyvää emäntää ja vieden ajatuksensa muualle, pois kauheasta tapahtumasta.

Sade esti nuorisoa lähtemästä pihalle ja he kävivät hetki hetkeltä levottomammiksi. Kaksoset lyöttäytyivät yhteen, sillä uskoivat vakaasti toistensa syyttömyyteen ja uskoivat olevansa turvassa ja pitävänsä samalla toisensa turvassa. Mikäli ei voinut luottaa ihmiseen, jonka kanssa oli jakanut kohdun, missään ei olisi ollut enää järkeä.

Markiisi sulkeutui työhuoneeseensa ja näytti joka kerta ulos astuessaan vanhemmalta ja väsyneemmältä. Jäljelle jäi Sam, erakko ja ulkopuolinen, joka eristäytyi omasta vapaasta tahdostaan. Se oli helpottavaa, sillä hänen läsnäolonsa olisi ollut sanalla sanoen kiusallista.

Jo kymmenen vuotta hän oli tiennyt olevansa erilainen, leimattu äitinsä mukana. Nainen, jota rakastettiin ja joka rakasti, mutta silti meni ja petti perheensä ja tuli vielä tapetuksikin. Kymmenen vuotta poika oli kantanut raskasta taakkaa ja suojellut itseään muilta. Ja jälleen tilanne kärjistyi ja hän syytti itseään.

Komisario Frank Warner oli saanut kuulustelut päätökseen palvelusväen osalta. Hän oli käynyt jopa Arthurin ja Marthan luona. Raskain sydämin hän luopui listasta lupaavia epäiltyjä, jopa Ronald Smithistä, ja palasi kartanoon Eatonin perheen pariin ja samalla vuosikymmenenen ajassa taaksepäin. George oli paremman kuvailun puutteessa osoittautunut vesiperäksi. Oli aika keskittyä Vivien Josliniin/Eatoniin.

Kytköksiä vanhaan murhaan oli paikalla olijoista kaikilla paitsi kotiapulaisella, joka oli aloittanut vasta vuotta aiemmin, ja Catherine Eatonilla, joka oli nyt käymässä paikassa ensimmäistä kertaa.

Vivien Eatonilla oli kumman sopivasti onnettomuus ja muistinmenetys alibina ensimmäisen murhan ajalle, mutta tämä oli ollut silloin vasta viisivuotias pikkutyttö. Hänen pitäminen epäiltyjen listalla edes hypoteettisena vaihtoehtona oli absurdia.

Tyttö ei päässyt kuitenkaan täysin pälkähästä. Muistinmenetys, olkoon aito tai ei, oli aivan liian sopivasti tapahtunut. Lisäksi vieras istui vääntelehtien tuolillaan, hypisteli jatkuvasti vaatteitaan ja vältteli katsekontaktia - selviä merkkejä siitä, että hän salasi jotain. Suuret, vihertävät silmät vakuuttivat syyttömyyttä, mutta oliko hänessä tarpeeksi viekkautta silti suojella murhaajaa?

Ei, Vivien ei ainakaan tietoisesti suojellut murhaajaa. Mutta hän salasi asioita, se oli totta. Georgen kuoleman jälkeen hänen huoneeseensa oli ilmestynyt kolme uhkauslappua lisää.

Sinun pitää lähteä.

Haluatko olla seuraava?

Näetkö mitä tapahtuu, kun kertoo asioita?