Oakwood Court

14. Luku

Lady Vanessa näytti rasittuneelta istuessaan puutarhassa. Hänen lupauksensa olla miehensä tukena oli mikä oli alkoi kostautua. Se näkyi univajeena ja jatkuvana myötäilynä ja olkapäänä olemisena, joka oli henkisesti enemmän kuin haastavaa.

Hän rakasti miestään pyyteettömästi ja oli mielellään sitä, mitä tämä kulloinkin tarvitsi. Niinä kuutena vuotena, kun he olivat olleet naimisissa, hän oli tehnyt parhaansa ollakseen kelpo vaimo ja edustava puoliso ylhäisen miehensä rinnalla.

Totuus oli, että Vivien Joslinin saappaat oli vaikea täyttää. Tämä kun oli ollut Andrewn elämän the one, eikä mies vaivautunut piilottelemaan sitä. Vaikka nykyinen markiisitar peitti kivun hyvin, hänen arvokkuutensa ja itsetuntonsa kärsi roolista toisena naisena ja tulemisesta alituisesti verratuksi kuolleeseen 'pyhimykseen'. Kuka nainen nauttisi siitä?

Ja nyt Andrew oli kaivanut jälleen (kuvaannollisesti) Vivien paran haudastaan. Päätös tapaukselle olisi kieltämättä helpotus ja Vanessa toivoi miehensä saavan vastaukset kysymyksiinsä. Hän kuitenkin pahoin pelkäsi, ettei niitä koskaan löytyisi ja tilanne ajautuisi samaan pisteeseen, kuin se oli silloin vuosikymmen takaperin. Pakkomielteellään aviomies vahingoittaisi itseään, Samuelista ja muusta perheestä puhumattakaan.

- Saanko liittyä seuraan? Heidän vieraansa kysyi ujosti. Vanessa viittasi penkin toiseen päätyyn päin ja hymyili urheasti.
Vivienin vierailu osoittautui myös vaikeaksi pariskunnalle. Se johtui jo hänen nimestään. Miksi Lilyn ja Jamesin olikin pitänyt nimetä lapsensa juuri Vivieniksi?!

- Ei aivan sellainen kesäloma kuin kuvittelit? Nainen hymähti. - Olen pahoillani, että jouduit keskelle tätä kaikkea.
- Eihän sitä voinut tietää. Mutta ainakin olen saanut tietää enemmän vanhemmistani ja myös selityksen sille, miksi lapsuusmuistoni ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen, Viv vastasi yrittäen olla positiivinen. - Ja lähden onneksi pian kotiin, hän jatkoi, helpottuneesti.
- Pääsitpä tutustumaan sukuusi ja juuriisi, markiisitarkin totesi toiveikkaasti.

- Entä sinä? Tyttö tiedusteli kohteliaasti. - Tämän kaiken täytyy olla aika raskasta.
Nainen puhalsi hitaasti keuhkot tyhjäksi ja nyökkäsi.
- Se taitaa olla. Olen elänyt sen jo kerran läpi ja pelkään miten tämä perhe kestää uusinnan. Kaikki ovat tietenkin vanhempia ja kypsempiä, mutta tuollainen ei katso ikää. Se vaikuttaa kaikkiin.

Teinityttö nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän saattoi jättää kaiken taakseen, mutta paikalle jäi vielä joukko ihmisiä, jotka joutuivat kahlaamaan surussa ja muistoissa määräämättömän ajan.

Erityisesti hän sääli Samuelia tämän asenteesta huolimatta. Äidin menettäminen niin nuorena, muiden kauna ja syytökset, joista Viv ei ollut saanut vieläkään selvää, ja vielä epäilyt, että nainen olisi joutunut henkirikoksen uhriksi... Ei ihme, että pikkuserkulla oli vaikeaa.

- Ehkä tämä kerta on erilainen? Ehkä he osaavat käsitellä asiat paremmin ja antaa Vivien paran olla rauhassa, markiisitar pohti lisäten ääneensä liioitellun määrän toiveikkuutta.

- He saavat olla onnellisia, että sinä olet heidän luonaan, Viv totesi vilpittömästi. - Markiisi on onnekas.
- Kiitos. Minä tekisin mitä vain Andrewn vuoksi, nainen huokaisi paksulla äänellä. - Lapset eivät ole ikinä pitäneet minua samalla tavalla äitinä, kuin he pitivät Viviä, siis tiettyyn pisteeseen, mutta yritän parhaani.
- Varmasti he huomaavat sen aikanaan. Olet kultainen ihminen!

Vanessa katsahti punapäistä, kirkassilmäistä tyttöä liikuttuneena.
- Olet aivan kuin äitisi. Yhtä välittävä ja vilpitön. Älä muutu!

Niiden sanojen saattelemana nainen lähti, jättäen mielihyvästä punastuneen Vivienin ajatuksiinsa.

Saman mielentilan kannustamana tämä päätti kohdata vielä yhden ihmisen. Toki pikkuserkku ei olisi helpoin pala purtavaksi, mutta tytön silmissä poika ansaitsi myös muutaman rohkaisevan sanan.