You can change!

Luku 7.

-Melina-

Perjantai-ilta koitti nopeasti. Miranda, Stephanie ja Emily olivat tulleet minun luokseni, koska he epäilivät, etten osaa pukeutua oikein.

”Et sä nyt näitä voi laittaa! Et todellakaan!” Emily parkui.

”Mikä vika niissä on?” kysyin. Olin valinnut illaksi farkut ja paljettitopin.

”Tylsät! Sähän olit meidän kanssa shoppailemassa! Missä se uusi mekko on?” Stephanie kysyi.

”En mä sitä voi laittaa. Mä näytän ihan kuin myisin itseäni”, sanoin.

”Etkä näytä! Sä just voit sen pistää, koska sulla on täydellinen vartalo! Mä kun sen laittaisin niin huhhuh!” Stephanie sanoi.

”Kokeile edes”, Emily aneli.

”No hyvä on” huokaisin.

-

”Vau!” Emily huokaisi.

”Upea!” Stephanie sanoi.

”Täydellinen!” Miranda kiljui.

”Huorahtava”, sanoin.

”Eikä ole! Se on juuri sopiva!” Emily sanoi.

”Tämähän on ihan liian lyhyt!”

”Ja pyh! Sehän on reisien puoliväliin!” Stephanie nauroi.

”Niin?”

”Eli se on täydellinen! Nyt vain laitetaan sun hiukset ja Emily meikkaa”, Stephanie ilmoitti.

”Se näyttää vielä paremmalta, kun sut on laitettu loppuun asti”, Miranda vakuutti.

”Okei”, huokaisin ja istuin meikkipöytäni luona olevalle tuolille. Stephanie alkoi väkertää hiuksiani ja Emily alkoi meikata minua.

-

”Sä oot koko porukan nätein”, Miranda hymyili. Hymyilin itsekin.

”Ehkä tää ei ole niin paha”, sanoin.

”Ei olekaan!” Emily hihitti.

Ylläni oli olkaimeton mekko, jonka yläosa oli hopeista paljettikangasta, ja alaosa oli musta ja pussimainen. Helmassa oli leveä resori. Stephanie oli kihartanut hiukseni ja laittanut ne korkealle poninhännälle. Emily puolestaan oli meikannut silmäni melko tummaksi, mutta silti näytin ihmiseltä, enkä pandalta. Kengiksi laitoin mustat avokas korkokengät.

”Niall pyörtyy, kun näkee sut”, Emily kihersi.

”Hei! En mä ketään ole menossa sinne iskemään!” ilmoitin.

”Et tietenkään”, Stephanie sanoi vakavana, kunnes repesi nauruun, samoin kuin Emily ja Miranda.

-

”Minne sinä olet tuon näköisenä menossa?” äitini kysyi tyrmistyneenä.

”Öh, yksiin bileisiin”, sanoin.

”Koska tulet kotiin?” äiti kysyi.

”En tiedä vielä.”

”Joskus yöllä varmaan”, Stephanie sanoi.

”No, pitäkää huoli toisistanne”, äiti kehotti.

”Totta kai”, sanoin. ”Tulkaa, mennään että ehditään siihen metroon”, sanoin. Tytöt nyökkäsivät. Minä heitin päälleni mustan nahkatakkini ja sitten lähdimme.

-

Metrolta ei ollut onneksi pitkä matka Niallin talolle. Sen erotti heti, koska pihavalot olivat päällä ja musiikki kuului ulos asti. Pihalla oli muutamia nuoria juttelemassa.