~Jiminin nk~
Napsutin pulpetin pintaa kynällä. Mieltäni jäi kaivamaan tuo keskustelu, jonka kävimme ennen tätä tuntia. En haluaisi edes ajatella, minkälaista elämäni olisi ilman muita poikia. He ovat aina olleet tukemassa minua, ja jos he nyt vain yhtäkkiä katoaisivat olisin varmasti ihan hukassa.
"No niin, nyt otatte parin ja teette tehtävän 7b!" Opettaja selosti kuuluvasti. Havahduin ajatuksistani ja käännyin takanani istuvan Jungkookin puoleen.
"Tehäänks me tää?" Kysyin.
"Joo, käy se mulle", Jungkook vastasi.
Lopputulos ei ollut kovinkaan loistava, koska aika meni pelkkään nauramiseen. Palautimme opettajalle lähes tyhjän paperin, ja siitähän seurasi aivan järkyttävä huuto.
Ruokavälitunnilla istuimme tavalliseen tapaamme ison puun alla, jossa vietimme usein aikaa.
"Mitäpä sanotte, jos pidettäisiin yökylä?" Namjoon kysyi.
"Ei olla pitkään aikaan pidetty hauskaa", Taehyung totesi.
"Ei huono idea", Yoongi sanoi väsyneesti.
"Ihan hauska idea, mutta ei sitten valvota koko yötä!" Seokjin saarnasi.
"Älä nyt kiihdy", Namjoon naurahti.
"No aina sitä ollaan valvomassa, ja sitten ei ikinä jakseta aamulla nousta ylös", Seokjin huokaisi turhautuneena.
"Ei kukaan jaksa herätä seitsemältä", Jungkook huomautti.
"Kyllä minä jaksan!" Seokjin tulistui.
"Hei ihan rauhassa, kenen luokse mennään?" Kysyin nauraen.
"Ei ainakaan minun luokseni. Viimekerralla kämppä näytti siltä, että siellä olisi räjähtänyt pommi", Taehyung sanoi.
"Muistan ikuisesti miten kovaa sun äiti huuti sulle!" Jungkook nauroi.
"Joo, minäkin muistan sen", Taehyung vastasi synkkänä.
"No tulkaa vaikka meille neljältä, okei?" Kysyin.
Kaikki suostuivat ehdotukseeni, joten asia oli päätetty.
Makasin sohvalla odotellen muita poikia. Kello oli kymmentä vaille neljä, eli he tulisivat pian. Olin käynyt ostamassa koulun jälkeen herkkuja, ja Seokjin oli luvannut tuoda itse valmistamiaan ruokia. Jungkook ja Taehyung oikeastaan elivät limsalla, joten he olivat luvanneet ostaa juomat.
Ensimmäisenä saapui Yoongi. Tervehdin häntä ystävällisesti ja päästin hänet sisään. Poika ripusti takkinsa naulakkoon ja sitten menimme istumaan sohvalle.
Yoongi oli aina ollut hiljainen, mutta nyt hän tuskin puhui. Hän näytti myös kovin kiusaantuneelta.
"Yoongi..." aloitin varovasti.
Poika ei vastannut mitään. Tuijotti eteenpäin, ihan kuin ei olisi kuullutkaan. Toistin pojan nimen varovasti. Ei vastausta.
"Oon kysyny tätä jo, mutta onhan sulla kaikki hyvin? Tai siis tarkoitan, jos sulla on huolia voit kertoo meille. Ollaan täällä sitä varten. Me kuunnellaan sua aina, oli asia mikä tahansa", sanoin ja hymyilin pienesti.
Vihdoin Yoongi kohotti katseensa minuun. Hän katsoi minua pitkään.
"Jimin", Yoongi kuiskasi.
"No?" Kysyin jännittyneenä.
Yoongi tuskin ehti avata suutaan, kun ulko-ovi aukesi.
"MIKÄ MEININKI POJAT?" Hoseokin pirteä ääni kuului musiikin kera eteisestä.
"Ei tarvitse huutaa", Yoongi sanoi raivostuneena.
"Keskeytinkö jotain?" Hoseok kysyi hämmästyneenä.
"Etpä oikeastaan", Yoongi tiuskaisi.
"Mitä te täällä vain istutte, hopi hopi, laittakaa vaikka meille patjat valmiiksi, jos ette muuta tekemistä keksi!" Seokjin ohjeisti meitä asetellessaan ruokiaan jääkaappiin. Vilkaisin Yoongia, joka näytti hiukan vaivaantuneelta.
Ei helvetti, mitäköhän tästäkin vielä tulisi.
