~Jiminin nk~
Tunsin kevyen tönäisyn vasemmassa kyljessäni. Avasin silmäni hitaasti unenpöpperössä, ja vilkuilin hämilläni ympärilleni. Lopulta löysin herättäjäni, kohdatessani Yoongin lempeät silmät, jotka katselivat minua. Punastuin, ja painoin pääni pojan syliin, josta olin sen vähän aikaa sitten nostanut. Oli vieläkin niitä hetkiä, jolloin käyttäydyin hänen seurassaan kuin ihastunut viidesluokkalainen.
"Vihdoinkin sä heräsit", Yoongi naurahti.
"Ole onnellinen et pystyn nukkumaan vielä sen jälkeen. Olisin voinut saada pahat traumat!" huuhahdin muka kiukkuisena, mutta lopulta omatkin suupieleni kääntyivät hymyyn.
"Oot melko suloinen", Yoongi kuiskasi.
Hän kumartui suutelemaan minua hellästi. Punastuin, ja vastasin suudelmaan vähintään yhtä lempeästi kietoen samalla lyhyet sormeni pojan tummien hiuksien lomaan. Tunsin Yoongin pehmeiden huulien kaartuvan tyytyväiseen hymyyn, ja se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Kuvitella, että saatoin noin pienellä teolla saada toisen ihmisen hymyilemään.
"Nyt on aika nousta unikeko", Yoongi sanoi suutelusessiomme päätyttyä.
"En mä jaksa", naurahdin, ja kääriydyin lämpimien peittojen sisään pieneksi mytyksi.
"Mulla on sulle yllätys", Yoongi sanoi houkutellen.
"Mikä?" kysyin innoissani, ja suorastaan vyöryin peittojen alta roikkumaan vamhemman käteen.
"Näät sitten. Sun pitää mennä kotiin, valmistautua hyvin, ja odottaa mua. Ei muuta."
-
Harjasin takkuisia hiuksiani, ja yritin saada itseni jotenkuten ihmisen näköiseksi. Minua jännitti, sillä minulla ei ollut aavistustakaan mitä Yoongi suunnitteli. Valmistaudu hyvin. Miten hemmetissä voisin valmistautua, jos minulla ei ollut hajuakaan mitä joutuisin tekemään?
Nappasin kännykän sohvalta ja näpyttelin siihen tutun salasanan. Olin päättänyt kysyä Yoongilta pientä vihjettä, koska tunsin asukriisin hiipivän hiirenhiljaa ovenraosta sisään.
Minä: Anna vihje.
Yoongi❤: Enkä anna ;)
Minä: Eihän tämä ole mitään sun pervoiluja?
Yoongi❤: Ken tietää...
Minä: Yoongi... EI NYT
Yoongi❤: Ei ole. Vinkki: ruoka.
Katselin kännykän kirkasta ruutua kummissani. Aikoiko Yoongi viedä minut syömään? Ehei, ei sellainen kuullostanut yhtään hänen tapaiseltaan. Jos veisikin, olisi kyseessä mitä todennäköisemmin mcdonals tai joku muu vastaava pikaruokapaikka.
Minä: Saat tulla tänne ihan itse opastamaan mitä mun pitää pukea.
Yoongi❤: Okei, oon siellä kymmenen minuutin sisällä.
Huokaisin, ja heitin puhelimen sohvatyynyjen päälle. Mitä hän oikein ajoi takaa?
-
Ovi kävi, ja kuulin tutun äänen eteisen uumenista. Lähes hyppäsin ylös sohvalta, ja kiiruhdin ääntä kohti.
"Vihdoin sä tulit! Mulla oli ikävä", huudahdin, ja kiedoin käteni pojan ympärille.
"Oltiin yks tunti erossa", Yoongi huomautti naurahtaen.
"No... Mitä sitten?" naurahdin, ja painoin huuleni Yoongin omia vasten.
Yoongi ei torjunut minua, päinvastoin. Hän painoi minut eteisen vaaleaa seinää vasten. Tuo ele sai minut taas tuntemaan oloni rakastetuksi, ja minä pidin siitä. Lähiaikoina olin syyttänyt itseäni turhan usein luuseriksi ja turhaksi, mutta nyt Yoongi sai lempeiden suudelmiensa sekä kauniiden sanojensa avulla nuo ajatukset lähes kokonaan pois pääkopastani.
