~Jiminin nk~
Katselin hikoilevia käsiäni varsin hermostuneena. Minua jännitti, oikeastaan pelotti pojan reaktio yllättävään ilmestymiseeni varoituksetta. Yoongi ei ollut vielä sanonut yhtikäs mitään, mutta tunsin pojan terävän katseen porautuvan syvälle sisimpääni. Hän tiesi varmasti miten hermostunut olin, sillä poika tunsi minut löpikotaisin. Olin melko varma, että poika kiusasi minua tahallaan, koska olin väittänyt kiven kovaan, että Yoongi oli väärässä omien sanojensa kanssa.
"Anteeks", Yoongi sanoi yhtäkkiä.
Siinä vaiheessa tipuin täysin kärryiltä. Nyt hän pyysi anteeksi, vaikka minä tässä se kusipää olin, jonka kuuluisi pyytää anteeksi. Toljotin Yoongia suu auki, ja näytin varmasti idiootilta. No, sellainenhan minä olin koko elämäni ollut.
"Oon pahoillani", Yoongi toisti hiljaa.
Nyt pojan kalpeille kasvoille oli valunut muutama kirkas kyynel, jotka hän kuitenkin pyyhkäisi nopeasti pois. Sitten hän laski surullisen katseensa alas, ja jäin tuijottamaan peittoa lasittunein silmin.
"Y-Yoongi... Mä en nyt ihan ymmärrä", sanoin tovin kuluttua.
"Ai et ymmärrä anteeksipyyntöä?" Yoongi naurahti ilottomasti nostamatta katsettaan tummasta peitosta.
"Ei, vaan miksi sä anteeksi pyydät? Minähän tämän kiistan aloitin", vastasin rehellisesti.
"Mitään riitaa ei olisi koskaan tullutkaan, jos mä en olisi ollut naurettavan lapsellinen, ja alkanut vittuilemaan niin typerästä syystä", Yoongi tuhahti.
"Mäkin oon pahoillani", sanoin hiljaa.
Sitten laskeutui hiljaisuus. Minä tuijotin Yoongia hämmästyneenä, Yoongi taas mulkoili peittoa murhaavasti. En tiennyt mitä tehdä, saatikka mitä sanoa.
"Mun on pakko tunnustaa sulle jotain", Yoongi mumisi lopulta.
Hän nosti katseensa, ja katsoi minua suoraan silmiin.
"No... Anna tulla", vastasin levottomasti.
"Jimin, mulla on tunteita sua kohtaan. Oon ihan kusessa suhun", Yoongi pamautti kääntämättä katsettaan kasvoistani.
Jähmetyin paikoilleni. En olisi uskonut, että Yoongi olisi uskaltanut sanoa sen noin rohkeasti, mutta eipä pojalla ennenkään ollut tapana jäädä lässyttämään ylimääräisiä. Ja nyt, vihdoin, olin saanut tietää totuuden. Yoongin vittuilu oli johtunut todennäköisesti vain ja ainoastaan kateudesta.
"Mä ymmärrän kyllä, jos sä et enää halua olla mun paras kaveri, tai jos et halua enää edes nähdä mua", Yoongi sanoi.
Mietin tarkasti mitä vastaisin. Pidin Yoongista samalla tavalla kuin hän minusta, mutta silti sen sanominen oli todella vaikeaa. Vain kolme vaivaista sanaa riittäisi, mutta silti se oli kovin vaikeaa.
"Yoongi", kuiskasin tyynesti.
Poika tuijotti minua lakkaamatta, ehkä hiukan peloissaan. No, kyllä minäkin olisin hermoromahduksen partaalla, jos olisin ollut Yoongi.
"Mä en tosiaankaan halua olla enää sun paras kaveri", sanoin.
Näin Yoongin silmistä, miten pienikokoisen pojan maailma romuttui kertaheitolla. Hän näytti niin pettyneeltä, että olisin halunnut halata häntä tiukasti, enkä päästää koskaan irti. Sitten nappasin Yoongin kalpeista käsistä kiinni, ja katsoin poikaa hymyillen silmiin.
"Yoongi, mä haluan olla jotain paljon enemmän", kuiskasin, ja vedin pojan hellään suudelmaan.
Aluksi Yoongi oli niin hämmästynyt, ettei osannut muuta tehdä kuin tapittaa paikoillaan, mutta lopulta hän tajusi vastata suudelmaan. Hän kietoi suojelevat kätensä ympärilleni, ja minä vuorostani liu'utin käteni toisen niskan taakse. Tunsin, miten Yoongin suupielet kaartuivat tyytyväiseen hymyyn, ja olin haljeta onnesta. Se tuntui niin hyvältä, etten pystynyt sanoin kuvailemaan. Se jotain taivaallista, kuin täydellistä unta hattarapilvien ja yksisarvisten kera. Se oli ensisuudelmani.
