~Jiminin nk~
Päivät olivat kaikki samanlaisia. Täynnä tuskaa, surua ja kaipausta. Olin kuitenkin huomannut jotain uutta. Aluksi yritin sulkea ajatuksen päästäni, mutta se oli mahdotonta.
Yoongi.
Se helvetin mustahiuksinen jätkä ei lähtenyt päästäni millään. Kaipasin hänen hymyään, tuoksuaan, ääntään, ja kaikkea pojassa. Tietenkin kaipasin koko kaveriporukkaamme, mutta Yoongin kaipaaminen oli jotenkin erilaista. Minusta alkoi vähitellen tuntumaan siltä, että olin ihastunut huomaamattani poikaan.
En oikeastaan koskaan ennen ollut ajatellut, miten hyvännäköinen poika oli. Hänen tummat silmänsä, kauniit vaaleanpunaiset huulensa, mustathiuksensa ja kalpea ihonsa vetivät minua puoleensa. Kenties olen yrittänyt kiistää tunteeni, koska en ollut koskaan ennen ihastunut poikaan? Mutta nyt kun olin ollut erossa Yoongista, olin huomannut miten paljon oikeasti pidin hänestä.
Nousin ylös sängystä ja nappasin hyllyltäni valkoisen kuvankehyksen. Kuvassa oli seitsemän poikaa, jotka hymyilivät onnellisina. Kun kuva oli otettu olimme olleet kylässä Taehyungilla. Muistot palasivat nopeasti mieleeni, ja tunsin kyynelten muodostuvan jälleen silmiini. Muistan vieläkin, kun pelasimme totuutta ja tehtävää, ja pakotimme Jungkookin ja Taehyungin suutelemaan. Tai miten Namjoon pudotti puhelimensa mereen, kun olimme uimassa. Havahduin ajatuksistani, kun kuulin puhelimeni soivan. Laskin kuvan takaisin hyllylle ja kiirudin vastaamaan. Soittaja oli Jungkook.
"J-Jimin... Mä näin H-Hoseokin!" Jungkook änkytti.
Suuni loksahti auki. En uskonut korviani.
"Rauhoitu, oletko aivan varma?" Kysyin epäilevänä.
"Olen! Kaikki muutkin on sitä mieltä, että olen kuvitellut kaiken, mutta en ole!" Jungkook sanoi itkien.
"Mut-", aloitin rauhallisesti.
"Kyllä mä tunnistan Hoseokin, se on mun paras ystävä!" Jungkook vastasi.
"Hyvä on, hyvä on. Voinko tulla teille, jos puhuttaisiin kasvotusten?" Kysyin varovasti.
"Sun on uskottava!" Jungkook sanoi itkun sortamalla äänellään.
"Älä nyt panikoidu. Oon sillä kymmenen minuutin kuluttua", sanoin ja suljin puhelimen.
-
Koputin Jungkookin ja pojan perheen ulko-ovea. Minua jännitti. Jos Jungkook oli todella nähnyt Hoseokin, miksi Hoseok ei ole tullut tapaamaan meitä? Vai voiko olla, että Jungkook on surusta sekaisin, ja on vain nähnyt väärin? Uskoin pojan nähneen vain väärin, mutta pieni toivon kipinä paloi silti sisälläni.
Ovi avautui, ja paksuun villatakkiin kietoutunut poika katsoi minua. Jungkookin katse oli hiukan pelokas ja tämä oli selvästi itkenyt paljon. Ei ihme, sillä sitähän poika oli tehnyt jo muutaman viikon ajan.
"J-jimin!" Jungkook sopersi ja syöksyi halaamaan minua. Rutistin poikaa tiukasti, ja yritin rauhoitella häntä.
"U-uskotko sä mua?" Jungkook kysyi hiljaa.
"Mennään nyt ensin sisälle. Sitten kerrot koko jutun alusta alkaen", vastasin. Jungkook nyökkäsi pienesti ja menimme sisälle.
Jungkook laahusti keittämään meille kaakaota, ja ohjasi minut olohuoneeseen. Istuin mustalle nahkasohvalle, ja jäin odottelemaan pojan palaamista.
Pian Jungkook tulikin takaisin kahden mukin ja keksikulhon kanssa. Hän laski ne pöydälle ja istui viereeni.
"No niin, kerro nyt kaikki alusta lähtien", sanoin rauhallisesti.
"Mun äiti pyysi, että menisin välillä ulos. Päätin lopulta lähteä siihen kahvilaan, jossa vietettiin joskus yhdessä paljon aikaa. Sitten yhtäkkiä Hoseok käveli mun ohitse. Oon aika varma, että se huomasi mut. Se ei reagoinut mitenkään, veti vain hupun syvemmälle päähänsä", Jungkook selitti niin nopeasti, että sain juuri ja juuri selvää.
"Mä vähän luulen, et-", aloitin, mutta Jungkook keskeytti minut heti.
"Jimin, sun on uskottava mua! Mä en valehtele enää uudestaan! Se oli Hoseok, ihan varmasti oli!" Jungkook nyyhkytti hätääntyneenä.
"Jos se olisi ollut oikeasti Hoseok, miks se ei olisi tullut puhumaan sulle?" Kysyin varovasti.
"No mistä minä voisin sen tietää", Jungkook mutisi.
"Mä vähän luulen, että sä kaipaat niitä kahta niin paljon, että näit vain näkyjä", sanoin lempeästi ja halasin Jungkookia.
"S-se oli Hoseok..." Jungkook kuiskasi.
"Ei Hoseok olisi vain kävellyt ohitse", totesin.
"Miks kukaan ei usko mua?" Jungkook kysyi.
"Miks Hoseok olisi piilotellut meiltä monta viikkoa?" Kysyin epäilevänä.
"No... En tiedä", Jungkook vastasi.
"En oikein usko, että se oli Hoseok", sanoin.
"Etpä tietenkään", Jungkook huokaisi.
Sitten laskeutui hiljaisuus, kiusallinen hiljaisuus. Päätin kuitenkin katkaista sen, sillä vihasin tälläisiä tilanteita yli kaiken.
"Pitäisikö meidän mennä kouluun? Ollaan jääty aika pahasti jälkeen", sanoin ja hörppäsin lämmintä juomaa.
Koulu ei kyllä ollut ollenkaan piristävä puheenaihe, mutta keksinpähän ainakin jotain puhuttavaa. Jungkook taas ei vaikuttanut olevan enää kiinnostunut puhumisesta, vaan tuijotti pöytää. Hienoa. Taisin suututtaa sen. Mutta en yksinkertaisesti voinut uskoa, että Jungkook olisi oikeasti nähnyt kadonneen pojan.
Sitten Jungkook nosti päänsä pöydästä ja katsoi minua silmiin. Katse ei kertonut mitään pojan ajatuksista. Se oli tyhjä.
Äää kiitos melkein viidestäsadasta lukukerrasta!!😭❤ ilysm💞
