~Jiminin nk~
Raotin hitaasti silmiäni.
Valkoista. Paljon valkoista.
En tiedä missä olin. Ensimmäinen ajatus oli taivas, mutta eihän sellainen voinut olla mahdollista. Naurahdin, sillä tajusin olevani sairaalassa, en taivaassa.
Käänsin pääni, ja huomasin Yoongin, joka makasi viereisellä sängyllä ilmeisesti sikeästi nukkuen. Hän näytti enkeliltä pitkien kauniiden ripsiensä ja maidon vaalean ihonsa kera. Voi, miten kaunis poika olikaan. En kuitenkaan jäänyt ihmettelemään Yoongin kauneutta sen enempää, sillä monet kysymykset täyttivät pääni.
Sitten minä muistin.
Yhdessä silmänräpäyksessä muistin kaiken, jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Taehyungin elottoman ruumiin, Hoseokin mielipuolisen naurun, Yoongin tuskaiset huudot, sekä oman säälittävän nyyhkytykseni. Muistin kaiken siitä.
Olin juuri purskahtanut itkuun, kun huoneen ovi pamahti vauhdilla auki. Muutamassa sekuntissa hahmo ovelta oli syöksynyt roikkumaan valkopukuisten hahmojen estelyistä huolimatta kaulaani, ja itki täristen rintaani vasten.
"J-Jimin... Onneks sä olet kunnossa", Seokjin sopersi kirkkaiden kyynelten valuessa tämän poskia pitkin.
"M-mutta-" sopersin.
"Mä tiedän, voi Jimin, mä tiedän", Seokjin henkäisi itkun ravistellessa pojan kehoa.
"Oon niin pahoillani", kuiskasin hiljaa.
"Sä et voinut tehdä mitään", Seokjin vastasi tyynesti.
Meinasin alkaa väittää vastaan, mutta tyydyinkin olemaan hiljaa. En jaksanut väitellä asiasta, se oli jo tapahtunut, eikä sitä voinut muuttaa. Hän oli poissa.
"On mulla hyviäkin uutisia. Jungkook on löydetty, ja se on toipumassa", Seokjin sanoi.
Jähmetyin paikalleni. Lisää kyyneleitä valui ulos silmistäni, ja aloin itkemään yhä enemmän. Olin suunnattoman helpottunut, että poika oli löytynyt, mutta sisälläni velloi myös pelko. Tiesin, miten tärkeä Taehyung oli ollut Jungkookille, ja ajatus heidän erottamisestaan hirvitti minua.
"T-tietääkö se?" Kysyin varovasti.
"Kyllä. Kuten varmasti voit olettaa, se meni ihan sekaisin. Kuulemma itki ja kirkui niin kovaa kuin kurkusta lähti. Potki, huitoi, löi, kirosi... Kaikkea mahdollista" Seokjin selitti.
"Sille annettiin rauhoittavia", Seokjin lisäsi, kun huomasi kauhistuneen ilmeeni.
Sairaanhoitajat olivat sitä mieltä, että minun olisi kuulunut levätä, mutta vaadin Seokjinin ja Namjoonin jäävän vierelleni. Oloni oli yksinäinen, vaikka Yoongi nukkuikin vierelläni. Sitä paitsi, halusin ehdottomasti puhua poikien kanssa tapahtuneesta, joka oli varmasti ollut meille kaikille shokki.
Puhuimme ainakin tunnin. Kerroin tapahtumista metsässä, sekä jaoimme omia tunteitamme ulos. Se helpotti oloa hiukan, ja sai minut voimaan paremmin. No, sekin paremmin voiminen päättyi lyhyeen, kun kuulin raiskauksesta. Purskahdin välittömästi sydäntä särkevään itkuun Namjoonin kerrottua asiasta, enkä pystynyt lopettamaan vaikka Seokjin ja Namjoon yrittivät parhaansa mukaan lohduttaa. Olin vihainen. Olin niin suunnattoman vihainen itselleni siitä, että olin antanut tämän kaiken tapahtua. Olin epäonnistunut niin ystävänä, kuin ihmisenäkin.
Oloni oli sanoinkuvailemattoman huono. Tuska suorastaan kiersi sisälläni, ja olin varma, että se tulvisi kohta yli. Minuun sattui. En ollut ennen kokenut sellaista tuskaa. En milloinkaan. En edes silloin, kun mummoni oli kuollut ollessani kolmannella luokalla. Ei, tämä oli käsittämätöntä. Uskomatonta, suorastaan mahdotonta.
-
Oli ilta. Olimme olleet Yoongin kanssa jo päivän lepäämässä sairaalassa. Heti Jungkookin voinnin parannuttua meitä kuullusteltaisiin, ja meistä varmasti työnnettäisiin kaikki tieto ulos. Minua ahdisti, sillä en halunnut puhua tapahtuneesta. Olin varma, että alkaisin pillittämään kesken kaiken, eikä sanoistani saisi mitään selvää. Varsin mahdollinen vaihtoehto, tälläinen itkupilli kun olen.
Istuin Yoongin kanssa sairaalan pehmeällä sängyllä.
"Minkälainen olo sulla on?" Yoongi kysyi, ja silitteli kämmentäni hermostuneesti.
"Ihan kamala", vastasin rehellisesti.
Kyyneleitä valui jälleen poskilleni, mutta Yoongi pyyhki ne peukalollaan lempeästi pois. Sitten poika kumartui lähemmäs, ja painoi hellän suudelman huulilleni.
"Me selvitään, mä lupaan", Yoongi kuiskasi.
Hetken katsoin poikaa nyyhkyttäen, ja levitin käteni hänen ympärilleen. Hautasin kasvoni pojan valkeaan t-paitaan, ja kastelin sen etupuolen märäksi. Jo pelkkä Yoongin tuoksu sai minut voimaan paremmin. Halusin pitää pojan ikuisesti vierelläni, enkä päästää koskaan irti. Silloin vannoin itsekseni, ettei mikään eroittaisi meitä. Ei mikään. Pysyisimme ikuisesti yhdessä, ja tarvittaessa kuolisin tuon mustahiuksisen pojan puolesta. Niin paljon minä häntä rakastin.
Havahduin ajatuksistani nopeasti, kun Yoongi painoi minut vasten sänkyä. Huoneessa ei ollut muita, joka oli itseasiassa ihan hyvä. Kahden pojan välistä rakkautta ei yleensä katsottu hirveän hyvin, ja olisihan se nyt jokatapauksessa kiusallista, jos jotkut olisivat nähneet meidät. En minä ainakaan olisi ollut sivullisena hirveän mielissäni.
Yoongi suuteli minua intohimoisesti. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan, paransihan tuo nyt oloani huomattavan paljon. Ihan oikeasti, se tunne oli parasta koko maailmassa. En valehtele, testaa itse, jos et usko.
Yoongin pitkät sormet olivat jo paitani reunalla, kun huoneen ovi lennähti auki. Voin vannoa, ettei Yoongi ei koskaan ennen ollut niin nopea kuin silloin. Hän suorastaan liisi pois päältäni, mutta hänen salamannopeat refleksinsä eivät kuitenkaan tainneet hirveästi auttaa, sillä poika ovella oli jo ilmeisesti nähnyt kaiken.
"Taisin keskeyttää aika pahasti", Namjoon sanoi, ja kääntyi lähteäkseen.
"Et nyt lähde mihinkään, kun kerran tulit", Yoongi sanoi happamasti.
No sillä tavalla, aivan loistavaa. Olisin voinut kuolla häpeään. Vedin ohuen peiton kasvojeni ylitse, ja sukelsin korviani myöten punastuneena sen alle. No joo, ainakin opin sen, ettei tälläisessä paikassa kuten sairaala kannata tehdä mitään tuollaista.
Namjoon käveli sängyn luokse, jolla istuimme. Tai no, minä makasin piilossa peiton alla. Minua nolostutti aivan liikaa, vaikka olisihan tilanne voinut olla paljon pahempikin. Poika istui alas, ja katsoi meitä tutkivasti.
"Mahtavasti onnistunut salasuhde", Namjoon totesi lopulta.
"Paremmin meillä meni ku sulla ja Seokjinillä. Sitä paitsi ei me muutenkaan oltais enää jaksettu kauaa salailla", Yoongi sanoi.
"Te kaksi olitte täysin läpinäkyviä. En olisi unissanikaan uskonut, että te olette vain ystäviä", Namjoon naurahti.
"No etpä voi ainakaan enää kiusata meitä jatkuvasti", mumisin vaivaantuneena peiton alta.
"No onnee kummiski. Kauan te ootte ollu yhessä?" Namjoon kysyi uteliaana.
"Siitä päivästä lähtien, kun te tulitte mun kämpille kertoo Jungkookista", Yoongi sanoi.
"Vai niin, arvasin siis oikein", Namjoon totesi.
"No miks sä tulit?" Yoongi kysyi vaihtaen aihetta.
"Ajattelin tulla kysymään, että kai te tiedätte Jungkookin tulevan huomenna sinne kuulusteluun?" Namjoon kysyi.
"Oikeesti? Samaan aikaan ku me? Miten se voi?" kysyin pompaten peiton alta pois.
"Äh, en mä tiedä yhtään teitä paremmin. Hoitajat ei halua päästää meitä katsomaan sitä. Mun mielestä meidän pitäisi saada puhua sen kanssa. Ilmeisesti se on ihan paskana. Rikki, hajalla, en mä tiedä, mutta kukapa ei olisi, jos poikaystävä raiskattaisiin ja vieläpä tapettaisiin", Namjoon sanoi surullisena.
"Eli me nähdään se viimeistään huomenna?" kysyin toiveikkaana.
"Kyllä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan", Namjoon vastasi rauhallisesti.
"Missä se edes on ollut?" Yoongi kysyi huolissaan.
"Jotenkin se liittyy Hoseokiin, mutta enempää en tiedä", Namjoon vastasi.
Kummallinen tunne täytti minut. Jostain syystä en pystynyt vihaamaan Hoseokia, vaikka hän oli tehnyt näin hirvittäviä asioita. Jostain syystä minun teki mieli suojella poikaa, vaikka hän oli itse satuttanut muita.
Se pelotti minua.
Moromoro äijät im backkkkkkk
Menkää ihmees tsekkaa mun uus kirja 'broken'. 🙏❤
