Tässä on teille luku, josta tää tarina vasta alkaa. Olkaapa hyvä.
~Jiminin nk~
Tuijotin hiljaa edessäni makaavaa poikaa. En osannut sanoa, tehdä tai ajatella yhtikäs mitään. Tiesin, että tuo näky jäisi ikuisesti päähäni, enkä saisi sitä sieltä pois ikinä. En ikinä.
Olin juuri lähtemässä haparoimaan poikaa kohti, kun Yoongi tarrasi käteeni ja riuhtaisi minut taemmas. Hän yritti ilmeisesti epätoivoisesti peittää näkymän minulta, mutta turhaan. Olin jo nähnyt kaiken. Aivan kaiken. Revin itseni irti Yoongin otteesta, ja syöksyin kohti maassa makaavaa poikaa. Tunsin suolaisten kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. Painoin pääni pojan rintaa vasten, vaikka se oli täysin veren tahrima. Huusin niin lujaa, että en olisi ihmetellyt vaikka keuhkoni olisivat repeytyneet irti.
Lopulta hiljenin, ja aloin vain nyyhkyttää lohduttomasti. Yoongi yritti halata minua, mutta työnsin pojan kovakouraisesti taemmas. Yoongin lämpimän syleilyn sijaan kiedoin käteni maassa makaavan pojan verisen ruumiin ympärille, ja purskahdin uudelleen sydäntäsärkevään itkuun.
Huusin pojan nimeä, ja pyysin häntä palaamaan. En halunnut menettää häntä. Halusin luoda lisää yhteisiä muistoja ja elää yhdessä. En halunnut sanoa hyvästejä enkä jättää poikaa yksin. Mutta tiesin, että pyynnöistäni huolimatta poika ei palaisi enää ikinä. Hän ei kuulisi enää. Hän ei saisi ikinä tietää, miten paljon olin häntä rakastanut ja kuinka tärkeä ystävä hän oli minulle ollut. En enää saisi kuulla hänen aurinkoista nauruaan tai nähdä hänen onnellista hymyään. En saisi itkeä hänen kanssaan yhdessä, saatika sitten vaikka lukea yhdessä kokeisiin. Kaikki oli ohi, ja minä kyllä tiesin sen. En vain halunnut hyväksyä sitä.
Ystäväni, Kim Taehyung, oli kuollut. Poissa. Ikuisesti.
"T-Taehyung..." sopersin hiljaa.
Puhumisesta ei tullut juuri mitään, koska itkin niin paljon. Äänestäni ei saanut selvää, ja se kuullosti vain hiljaisen sekavalta muminalta.
Myös Yoongi vieressäni itki, eikä tällä kertaa hävennyt peittää sitä.
Lopulta päästin Taehyungista irti, ja syöksyin Yoongin lämpimään syleilyyn. Hän kietoi turvalliset käsivartensä ympärilleni, ja yritti rauhoitella minua. Eihän itkemisestä loppua tullut, enkä kyllä yrittänytkään rauhoittua.
"T-Taehyung... on kuollut", änkytin itkun sortamalla äänelläni.
Yoongi ei sanonut mitään. Uskoin hänen olevan yhtä shokissa kuin minäkin, joten tyydyin vain painamaan pääni pojan rintaa vasten. Painoin silmäni kiinni, mutta se vain pahenti tilannetta entisestään. Näin taas Taehyungin velton ruumiin, kuoleman kalpeat kasvot, sekä veren värittämät vaatteet ja ihon. Ajatukseni kuitenkin pysähtyivät, kun kuulin tutun äänen. Se oli kylmä, selkäpiitä karmiva ääni.
"Pitkästä aikaa."
Se ei ollut Yoongin, mutta tunnistin sen heti. Nostin pääni Yoongin rinnan päältä, ja Yoongikin pälyili ihmeissään ympärilleen. En uskonut silmiäni, kun erotin kyyneleiden seasta hahmon, joka seisoi huoneen nurkassa. En tiedä mistä hän oli siihen ilmestynyt, vai oliko hän ollut siinä koko ajan, mutta siinä hän nyt kuitenkin seisoi.
"Hoseok", Yoongi henkäisi.
Poika oli vienyt sanat suustani. Kyllä, Jung Hoseok seisoi elävänä huoneen nurkassa, ja katseli meitä. Hänen ilmeensä oli mitäänsanomaton, enkä osannut lukea hänen katsettaan. Aistin siinä kuitenkin jotain erilaista kuin viimekerralla. Jotakin synkkää.
"Päätitte siis lähteä hiipparoimaan perääni", Hoseok tuhahti.
Jos minun pitäisi valita Yoongissa yksi asia jota ihailin, se oli ehdottomasti taito hallita tilannetta vaikka se tulisi kuinka nopeasti tahansa. Nytkin hän sai puhekykynsä takaisin nopeammin, ennen kuin minä ehdin edes ajatella Hoseokille vastaamista.
"Tietenkin me lähdettiin sun perään. Etkö sä vitun idiootti tajua, kuinka helvetin huolissamme kaikki on ollu?" Yoongi pamautti.
Hän selvästi vuoti kaiken viimeaikaisen tuskansa ulos, koska hänen äänessään kuului raivo ja kipu. Hoseok kuitenkin ignoorasi kommentin, ja tuijotti meitä. En tiedä mikä oli tunne joka pojan silmissä velloi, mutta pelkäsin. Minä ihan oikeasti pelkäsin.
"Miks vitussa sä olet tälläisessä kivikasassa keskellä metsää?" Yoongi kysyi.
Poika nousi ylös vierestäni, ja harppoi hetkessä Hoseokin eteen.
"Vastaa! Miksi sä olet täällä, ja mitä tolle yhelle on tapahtunu, et se makaa kuolleena!?" Yoongi karjui.
Hiljaisuus. Hoseok vain tuijotti kasvoillaan edelleen yhtä mitäänsanomaton ilme kuin äskenkin, eikä vastauksia herunut.
"Voitko selittää, miksi sä olet täällä ruumiin kanssa? Hoseok, mitä sä olet tehnyt?" Yoongi kysyi kylmästi.
Siinä vaiheessa minäkin tajusin kaiken. Hoseok, henkilö johon olin luottanut, oli tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Hän oli tehnyt sen, hän oli murhannut Taehyungin. Hän oli riistänyt suurimman lahjan toiselta ihmiseltä, vieläpä ystävältään.
"H-Hoseok..." sopersin järkyttyneenä.
"MITÄ HELVETTIÄ SÄ OOT MENNY TEKEMÄÄN?" Yoongi karjui uudestaan.
Purskahdin itkuun. Tämän oli pakko olla painajaista, pelkkää pahaa unta. Kun heräisin, makaisin omassa turvallisessa sängyssäni, ja voisin jälleen pitää hauskaa rakkaiden ystävieni kanssa. Mitään tälläistä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja kaikki olisi hyvin.
"Vastaa", Yoongi kuiskasi.
Pojan pyynnöstä huolimatta Hoseok piti suunsa kiinni. Hän katseli meitä hieman hullunkurinen ilme kasvoillaan, eikä liikahtanutkaan. Toisessa kädessään hän piteli asetta. Asetta, jolla hän oli ilmeisesti ampunut Taehyungin.
Sitten Yoongin itsehillintä petti.
Tummahiuksinen poika syöksyi toisen kimppuun, ja painoi tämän raivoissaan vasten kiviseinää. Aseen hän repäisi Hoseokin kädestä alle sekuntissa, ja heitti sen taaksensa.
"Mä en anna sulle ikinä anteeks. En ikinä", poika huohotti, ja potkaisi pojan maahan vihan sokaisemana. Hän potki ja hakkasi Hoseokia kuin viimeistä päivää, ja purki sillä tavoin kaiken tuskansa ulos. Hoseok ei pannut vastaan, antoi vanhemman hakata itseään.
"Y-Yoongi... Älä satuta sitä!" huudahdin hädissäni.
En tiedä miksi nuo sanat karkasivat suustani noin vain, vaikka Hoseok oli juuri murhannut Taehyungin.
"Tajuatko sä mitä se on tehny?" Yoongi kysyi kylmästi.
"J-joo... Mutta... Annetaan sen selittää", kuiskasin hiljaa.
"Miten helvetissä se voi selittää sen, että se on tappanut toisen ihmisen? No, anna tulla", Yoongi sanahti perääntyen taemmas pojasta, napaten aseen samalla huoneen lattialta.
"Jimin, tee kuten sanon. Mä pelaan aikaa Hoseokin kanssa, ja sä etit poliisin", Yoongi kuiskasi.
"Häh? E-enhän mä-"
"Sä lupasit suojella ittees, joten mene jo", Yoongi jatkoi yhä hiljaisesti kuiskien.
"M-mut-"
"Mene jo", Yoongi henkäisi.
Olin juuri nousemassa ylös, kun tunsin kovan iskun päässäni. Sitten kaikki pimeni.
