~Jungkookin nk~
Avasin silmäni.
Pimeys.
Pimeys ympäröi minua. Joka puolella, väistämätön, musertava pimeys.
En nähnyt mitään, en edes omia jalkojani. En myöskään kuullut mitään, en pientäkään rasahdusta, josta olisin voinut päätellä kenties mahdollista apua.
"O-onko täällä ketään?" huhuilin epävarmasti.
Ei vastausta. Eipä tietenkään.
Miten olin päätynyt tänne? Entä kuinka kauan olin ollut täällä? Ja ennen kaikkea, missä minä edes olin?
Minut oli kahlittu kiinni. Kovat, viileät rautalenkit hiersivät ikävästi ranteitani, ja jouduin kärsimään varsin epämukavassa asennossa. Polviani särki, sillä kylmä lattia oli kivikova. Tämähän vaikutti ihan kliseiseltä kidnappaukselta, joita olin nähnyt monet kerrat elokuvissa.
Hiljalleen pelko alkoi kiertää sisälläni, ja paniikki valtasi koko kehoni. Miten pääsisin ulos? Kuolisinko minä lopulta tänne? Näkisinkö enää koskaan ystäviäni?
Ystävät.
Miten paljon kaipasinkaan heitä. Olisin antanut mitä vain, vaikka kuollut, jos olisin saanut viettää vielä yhden onnellisen illan heidän kanssaan.
Olisin halunnut kuulla Taehyungin naurun, nähdä Hoseokin hymyn, ja jopa kuulla Seokjinin tiukat käskyt. Olisin halunnut nähdä heidät, olisin halunnut halata heitä vielä kerran tiukasti, ja kertoa kuinka paljon he minulle todella merkitsivät, ja sen, että he olivat korvaamattomia, mittaamattoman arvokkaita. He olivat kalleinta kultaa mitä minulla oli, he olivat koko elämäni.
En tiennyt sitäkään, olivatko he edes kunnossa, vai oliko heidätkin kaapattu ja kenties tapettu. Ei, en halunnut maalata kauhukuvia, koska minulla oli jo muutenkin ongelmia vaikka muille jaettavaksi. Yritin parhaani mukaan uskotella itselleni, että he olivat kunnossa, mutta hirvittävä tunne ei lähtenyt sisältäni.
En jaksanut edes yrittää pakenemista. En jaksanut huutaa apua, enkä rimpuilla irti minua paikoillaan pitävistä kahleista. Mitä hyötyä siitä olisi muka ollut? Ei mitään, ei yhtikäs mitään. Tiesin sen olevan hyödytöntä, joten miksi minun olisi edes pitänyt yrittää selviytyä? Miksi edes yrittää, jos tietää epäonnistuvansa joka tapauksessa? Turhaa, pelkkää ajan hukkaa. Kuolisin tänne. Tämä olisi tämän tarinan loppu, enkä voisi muuttaa sitä. Ehkä kauniin unelman jälkeen kuuluukin tulla pimeä painajainen?
Ovi narahti hiljaisesti auki. Näin jotain, mikä vangitsi väsyneen katseeni välittömästi itseensä, enkä saanut sitä yrittämälläkään irti, enkä olisi kyllä halunnutkaan. Se oli jotain, mitä en ollut nähnyt hetkeen, jotain kirkasta, uskomatonta.
Valoa.
Katseeni oli kuin liimattu siihen, se oli niin kirkas, mutta niin jumalallisen kaunis.
Tajusin tilanteen vasta sitten, kun huomasin jonkun lähestyvän hitaasti minua. Hän oli vetänyt hupun kasvojensa suojaksi, mutta silti hän vaikutti tutulta, itseasiassa todella tutulta. En kuitenkaan tiennyt kuka kummallinen tulija oli, vaikka tuoksu, ruumiinrakenne, ja oikeastaan kaikki hänessä muistuttivat minua jostain.
Jostakin todella tärkeästä.
Vaikka pelkäsin, minulla oli myös levollinen olo. Jostain syystä minulla oli sellainen olo, ettei hän satuttaisi minua, vaikka hiukan uhkaavalta vaikuttikin. Tai sitten halusin vain uskoa niin.
"K-kuka sinä olet?" kysyin varovasti.
En saanut vastausta kysymykseeni, mutta sain jotain muuta. Jotain mitä en osannut odottaa. Kovan iskun kasvoihini. Olin ollut ilmeisesti väärässä. Niin kovin tutulta vaikuttava ihminen satutti minua armottomasti useita kertoja. Hakkasi, potki, löi. Teki kaikkensa satuttakseen minua. Silloin tunsin olevani yksin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, tunsin olevani ypöyksin tässä suuressa, julmassa maailmassa.
HEYOOOO
Vaihdoin mun kirjojen kannet. En tiiä oliko kovin fiksu veto, koska ne tummat ehkä sopi kuitenkin paremmin, mut ois kiva kuulla mielipiteitä noist uusista. Ja anteeksi vielä varsin lyhyestä luvusta, yritän ensikerraksi saada kirjoitettua pidemmän.
i luv u❤🙏
