~Jiminin nk~
Oloni oli hirveä. Ei, "hirveä" ei riittänyt kuvaamaan tätä tunnetta. Tyhjä. Ehkä oloni oli tyhjä. Ihan kuin pieni osa minusta olisi revitty yriti, ja piilotettu johonkin.
"Kuunteletko sä ollenkaan?" Yoongi tiuskaisi.
"Häh?" Kysyin säikähtäen.
"Ei mitään", Yoongi tuhahti.
Yoongi vetäisi äidinkielenkirjan repustaan, ja alkoi vastaamaan tehtäviin. Hiljaisuus laskeutui, mutta rikoin sen nopeasti kysymykselläni.
"Pitäisikö meidän käydä Jungkookin luona koulun jälkeen?" Kysyin hiljaa.
"Hiukan haastavaa auttaa, jos meidät taas ajetaan ulos", Yoongi naurahti koleasti.
"No... Ehkä se tänään on paremmalla tuulella", ehdotin toiveikkaasti ja katsoin Yoongia anovasti.
"Eilen se pommitti meitä tyynyillä, enkä todellakaan halua kokea sitä uudestaan. Mitenköhän se on tänään varautunut epämiellyttäviin vierailijoihin?" Yoongi kysyi kohottamatta katsettaan kirjastaan.
"Aina me voidaan yrittää", sanoin turhautuneena.
Yoongi ei vastannut. Hän näytti mietteliäältä, ja harkitsi vastaustaan tarkasti. Päätin turvautua viimeiseen keinooni.
"Ehkä mä sitten menen yksin..." sanoin haikeasti.
"Kyllä mä voin mukaan tulla", Yoongi vastasi nopeasti.
"Kiva", vastasin, ja kaivoin matikankirjan repustani.
-
Koulun jälkeen kävelimme Yoongin kanssa Jungkookille. Matka ei onneksi ollut kovin pitkä, ja niitä näitä jutellessa se meni vielä nopeammin. Huomaamattani olimmekin pian jo valkoisen omakotitalon ovella. Jungkookin huoneen ikkunan eteen oli vedetty verhot, kuten eilenkin. Huokaisin syvään, ja koputin puista ovea.
Toivoin hartaasti, että Jungkookin vanhemmat olisivat kotona, koska muuten oli turha edes toivoa sisälle pääsemistä.
Oli avautui hitaasti, ja Jungkookin väsyneen näköinen äiti paljastui sen takaa.
"Päivää, tulkaa toki sisään", hän sanoi hiljaa ja avasi oven kunnolla päästääkseen meidät sisälle. Katsoin Yoongia, ja hän hän nyökkäsi pienesti.
Kävelin sisälle Yoongi perässäni. No, ainakin olimme päässeet sisälle. Jungkookille puhuminen olisi taas täysin eriasia.
Kävelimme keittiöön, joka tuli heti eteisen jälkeen. Kuvittelin Jungkookin olevan itkemässä peittonsa alla, mutta hän istuikin keittiön pöydän ääressä. Hän ei ilmeisesti huomannut meitä, tai ainakaan hän ei reagoinut mitenkään. Hän oli kietoutunut paksuun vaaleanpunaiseen vilttiin, jossa oli valkoisia raitoja. Tiesin, että se oli lahja Taehyungilta. Poika sekoitti hitaasti lusikalla kaakaotaan, ja näytti silminnähden täysin murtuneelta. Näky sai kyyneleet kohoamaan silmiini, mutta pyyhkäisin ne huomaamattomasti silmäkulmastani, koska minun oli pystyttävä vahvana.
"M-moi", aloitin varovasti.
Jungkook ei reagoinut vieläkään mitenkään, vaan tuijotti kaakaotaan murheellisen näköisenä.
"Tota... Miltä susta tuntuu?" Kysyin hiljaa.
Vasta kysymyksen jälkeen tajusin, kuinka typerä se oli. Miten Jungkookilla voisi mennä hyvin, jos hänen poikaystävänsä oli kadonnut?
"Ajattelitko sä puhua meille, vai onko parempi, että me häivytään yhtä nopeasti kuin tultiinkin?" Yoongi kysyi.
Potkaisin Yoongia jalkaan murhaavan katseen kera. Hän pyöräytti silmiään, mutta hiljeni kuitenkin. Sitten käänsin katseeni takaisin Jungkookiin, ja yllätykseni silmäni kohtasivat toiset silmät. Jungkook oli lopettanut kaakaonsa sekoittamisen, ja nyt hänen katseensa porautui minuun.
Sydämeni särkyi pojan katseesta. Se oli täynnä tuskaa, kipua ja väsymystä. Ei fyysistä, vaan enemmänkin henkistä. En pystynyt enää näkemään valoa pojan silmistä, vain pelkkää pimeyttä. Onnellisuus oli poissa, ja niin oli myös pojan leveä hymy. Se teki kipeää. Se todella teki kipeää katsoa, kun sinulle rakas ihminen kärsii edessäsi, mutta et voi tehdä yhtikäs mitään.
"Mykkäkoulu. Mielenkikiintoista", Yoongi tuhahti.
"Ole hiljaa", kuiskasin niin hiljaa kuin pystyin.
En ymmärrä mikä Yoongia riivasi. Olihan hänkin rikki, mutta se ei oikeuttanut häntä puhumaan rumasti toisille. Pahan olon purkaminen toisiin ihmisiin on naurettavaa.
"Anteeksi", Jungkook sanoi vihdoin.
Kurtistin kulmiani. En ihan ymmärtänyt miksi Jungkook pyysi anteeksi, ja siksi katsoin häntä kysyvästi.
"Oon pahoillani", Jungkook toisti.
"Mä en nyt ihan ymmärrä... Miks sä pyydät anteeksi?" Kysyin ihmeissäni.
"Oon p-pahoillani", Jungkook kuiskasi.
Hän ei ollut itkenyt kertaakaan tähän mennessä, mutta nyt kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
Hädissäni otin varovasti askeleen lähemmäs, koska en tiennyt miten Jungkook reagoisi. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, joten menin hänen viereensä. Laskin käteni pojan selän päälle, ja silitin sitä hellästi.
"Haluuks puhua? Meillä on aikaa kuunnella", sanoin ystävällisesti.
Silloin Jungkook purskahti itkuun. Hän veti peiton päänsä yli, ja nyt vieressäni oli enää lohduttomasti tärisevä möykky.
"Hei Jungkook..." kuiskasin rauhallisesti.
"M-mä olen hirveä", Jungkook nyyhkytti.
"Älähän nyt", vastasin.
"Jättäkää mut yksin... En ansaitse ystäviä", Jungkook mutisi.
"Me halutaan puhua sun kanssa", Yoongi huokaisi.
"Mennäänkö sun huoneeseen, niin voidaan puhua rauhassa?" Kysyin.
Jungkook niiskaisi, ja nyökkäsi pienesti.
Nousimme ylös, ja lähdimme kohti Jungkookin huonetta.
Avasin huoneen valkoisen oven, ja päästin yhä tärisevän peittokasan kävelemään ohitseni. Menimme Jungkookin kanssa istumaan hänen sängylleen, ja Yoongi istui koulupöydän ääreen.
"Jungkook, ootko sä varma, että oot kertonu kaiken?" Kysyin.
Jungkook vältteli katsettani, ja tuijotti nyt käsiään, jotka lepäsivät hänen sylissään. Jotain hän oli jättänyt kertomatta, ja nyt täytyisi saada tietää mitä. En halunnut pakottaa poikaa, mutta se olisi tärkeää.
"Me ei haluta ahdistella sua, mutta olisi tärkeää tietää totuus", selitin rauhallisesti.
"No tuota..." Jungkook aloitti.
Vilkaisin Yoongia, joka vain tutkaili Jungkookin kyniä. Ihme tyyppi. Miksi hän ei voinut vain lähteä, jos puhuminen ei kiinnostanut?
"Niin?" Kysyin kiinnostuneena.
"Mä voin kertoa, jos te vain jaksatte kuunnella", Jungkook sanoi.
Hehehhehe mulla on selvästi joku ongelma, kun en osaa kirjoittaa pitkiä osia :')))
