Tell me you hate me

Luku 3 - eihän se niin hankalaa ollut?

(kuvassa Tomas)

Tomas

Pyörittelen vaaleanpunaista sytkäriä käsissäni ja kuuntelen toisella korvalla Jonathanin nopeatempoista selitystä eilisillan tapahtumista, josta mä en itse enää muista paljoakaan. On kaunis sunnuntai-ilta, auringon viimeiset säteet paistavat kasvoilleni ja asteita on varmaan vieläkin yli kaksikymmentä, vaikka kello lähenee jo yhdeksää. Hento tuulenvire lennättää hiuksiani pois otsalta ja mä suljen silmäni hetkeksi nauttien täysin siemauksin kesäillasta.

Istumme meidän vakkaripaikalla, soutustadionilla. Se on ihan mielettömän siisti, iso urheilukatsomo merelle päin. Tämä on paras paikka vaan istua, juoda, jauhaa paskaa ja poltella ihan omassa rauhassa - vaikka uskoisi, että mesta olisi suosittu, se on ihmeellisen usein ihan tyhjillään, kun olemme täällä. Tosin se voi johtua siitä, että saavumme tänne melkein aina vasta illalla tai yöllä.

Mä nojaudun melkein makuuasentoon penkille ja avaan silmäni vain vilkaistakseni Jonathania, joka on lopettanut puhumisen ja tuijottaa mua selkeästi odottaen jonkinlaista vastausta. Se oli puhunut eilisestä, eli siitä illasta, kun kuokimme Leo Aaltosen bileissä ja saimme aika kylmän vastaanoton. Lähdimme sieltä oikeastaan melkein heti, mutta ei pointtina ollutkaan jäädä sinne. Meidän oli vain tarkoitus käydä siellä ihan vaan todistamassa, että voisimme tulla. Kuulostaa näin jälkikäteen aika tyhmältä, mutta se oli todella huvittavaa nähdä Leon raivostunut reaktio. Mä olin aika kovissa paukuissa silloin, joten olemukseni oli vielä normaaliakin tyynempi, mikä taisi vituttaa Leoa vielä enemmän.

"Sori, emmä oikein osannut kuunnella", mä vastaan lopulta ja vedän henkoset jointista, jonka olimme käärineet jo eilen. Tarjoan sen Jonathanin suuntaan, joka nappaa sen kädestäni selkeästi vähän tympääntyneenä.

"Sun ois pitäny olla mukana sillon, kun pöllittiin ne kaljat niiltä skeittareilta. Ne oli ihan raivona", se jatkaa näköjään jo unohtaen, etten kuunnellut.

"Missä mä sit olin?" kysyn hajamielisesti ja katselen veden yllä lentäviä lokkeja. Ainut selkeä muistikuva eilisillasta on tosiaan se, kun vierailimme Leon luona. Tai ymmärtääkseni talo ei ollut Leon, vaan Joan, mutta kuitenkin. Mä näen mielessäni ne kirkkaat, harmaat silmät, joissa roihusi viha ja inho. Mielestäni on mahtavaa, miten mä aiheutan tuollaisen reaktion siinä pienessä pojassa, en usko, että kovin moni muu pystyy vastaavaan. Hetken ajateltuani tätä saavutusta havahdun ja mietin, miksi se on minusta noin tyydyttävää. Ehkä olen vain liian pilvessä.

"En mä tiedä, kävitte kai sillon siin K-marketilla Aarnen kanssa", Jonathan tuumailee ja ottaa huikan Redbullista, joka on isoin koko mitä kaupassa myydään. Jonathan juo sitä aina ja sen jälkeen juoksee kusella minuutin välein.

Kuluu varmaan noin tunti, kunnes päätämme lähteä koteihimme, huomenna olisi kuitenkin taas maanantai ja koulua. Lähdemme stadionilta eri suuntiin, mä laudalla Etu-Töölöön ja Jonathan ratikalla Kallioon. Ei mene montaa minuuttia, kun mä saavun hulppean kerrostaloasuntomme eteen ja nousen hissillä ylimpään kerrokseen saakka. Potkin kengät jalastani sikin sokin, vaikka tiedän, että siivousfriikki äitini valittaa mulle siitä aamulla. Se on ammatiltaan sisustussuunnittelija ja se on tosi haluttu noilla markkinoilla, eikä se siedä sitä, kun mä ja 12-vuotias veljeni Joel eli Jokke, sotkemme. Äiti ei ole ollut tuollainen aina, mutta isoveljeni kuoleman jälkeen se on alkanut siivoamaan ihan oudon paljon. Muutama kuukausi sen jälkeen kun Aksu 19-vuotiaana siirtyi kesäkuisena, sateisena iltana taivaaseen, äiti vaan siivosi yötä päivää. Se ei varmaan nukkunut ollenkaan. Iskä taas ei tehnyt mitään muuta kuin nukkui. Mä olin silloin vasta viisitoistakesänen, ja mun selviytymiskeinoni oli alkoholi. Tämä fakta ei oletettavasti ollut vanhemmilleni mieleinen, eikä varsinkaan siksi, että Aksu kuoli huumeiden yliannostukseen. Se oli käyttänyt jo pidemmän aikaa, teinistä asti, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Eikä sille riittänyt pelkkä kukka, vaan se käytti piriä ja ekstaasia. Se vuosi kun Aksu lähti oli meille niin raskas, mutta on siitä päästy jo huimasti parempaan paikkaan yhdessä perheenä. Siitä on jo yli kolme vuotta. Tai no, ehkä 'vasta' olisi parempi sana. Tunnen yhä Aksun läsnäolon välillä, ja on usein vaikea uskoa, ettei se ole fyysisesti enää luonani.