Tell me you hate me

Luku 29 - mua ei kiinnosta vittuakaan

Tomas

Mä päädyin sitten skippaamaan koko torstain tunnit, koska mä en yksinkertaisesti jaksanut enkä oikeastaan pystynytkään menemään kouluun. Eikä mua myöskään voisi vähempää kiinnostaa joku terveystiedon tai biologian opiskelu, kun tuntuu muutenkin koko ajan siltä, että voisin itkeä tai sitten hakata seinää tai vaikka nyrkkeilysäkkiä. Tai no, kaikista mieluiten mä oikeastaan hakkaisin Leoa, mutta en mä nyt ehkä ihan niin hullu ole.

Mä olen vähän ihmeissäni siitä, että Leo oikeasti tuli käymään täällä. En mä tiedä, pitäisikö mun olla imarreltu vai vähän peloissani siitä, miten kovin Leo haluaa näköjään etsiä mut käsiinsä, kun en vastaa. Okei, kyllä mä tiedän, että mä olen ennemmin imarreltu. Kyllä se on mun mielestä jollain tapaa hemmetin ihanaa, että se oikeasti jaksaa tulla Töölöön asti ja kohdata vieläpä mun äiti, ihan vaan että saisi puhua mulle. Ja aiemmin etsi mut snäppikartalta.

Mutta jos se kerta noin kovin musta pitää, miksi se sitten hyppäsi sänkyyn jonkun toisen kanssa? Miten mun pitäisi pystyä uskomaan yhtään mitään, kun sen teot on ihan ristiriidassa keskenään?

Mä olen melkein nukahtamaisillani, kun mun puhelin kilahtaa mun korvan vieressä tyynyllä, ja kun mä en hetkeen reagoi, se kilahtaa uudestaan. Mä avaan silmät ja huomaan, että Nico on laittanut mulle viestiä. Mä en ole kauheasti Nicoa nähnyt viime aikoina, se on ollut jossain influenssassa, mutta ollaan me juteltu tosi paljon. Nicolle on helppo puhua, ehkä jopa helpompi, kun mun kavereille. Mä avaan sen viestin, jossa se näköjään kysyy, voiko tulla käymään röökillä. Mä mietin hetken, mutta vastaan sitten myöntävästi, jos se vaikka vähän piristäisi mua. Mä tajuan sitten myös vilkaista kelloa, ei mitään hajua, mitä se on. Vasta puoli kahdeksan. Mä luulin, että se olisi paljon enemmän, vaikka toisaalta eihän mun porukat ole ilmeisesti tulleet vielä kotiin. Jokke on niin äänekäs, että kyllä sen kuulisi vaikka äänieristetynkin seinän läpi. Se on futisharkoissa ja äiti ja iskä on... no, jossain. En mä edes tiedä.

Mä nousen lopulta, kun meidän ovikello soi ja kyllä mä vähän ihmettelen, miten nopeasti Nico tänne saapui. Tai sitten mulla ei vaan tänään olen minkäänlaista käsitystä ajankulusta, en mä muuta ole tehnyt, kun nukkunut.

Mä avaan oven ja Nicon kasvoilla oleva leveä hymy tarttuu muhunkin heti. Mulle tulee yllättävän hyvä olo, kun näen Nicon pitkästä aikaa.

"Moi", mä sanon ja päästän sen sisään. Se kävelee sisään kuin omistaisi koko paikan, ja potkii tennarit sen jalasta.

Me painutaan parvekkeelle, ja mä hain matkan varrelta jääkaapista meille bisset, koska miksei. Mä lösähdän sohvalle ja se tulee mua vastapäätä toiselle sohvalle makaamaan, ja sytyttää röökin.

"Mitä kuuluu?" mä kysyn ja tuijotan kaunista, hämärtyvää iltaa ja kaupungin valoja.

"Ihan hyvää nyt", Nico vastaa ja kääntyy katsomaan mua virnistäen. Mä hymähdän. Sillä on aina tuo sama pilke sen silmäkulmassa.

"Mut mitä sulle?" se lisää sitten ja mä käännän mun katseen takaisin kaupunkiin. Aurinko on jo laskenut ja värjännyt taivaan sinisestä pinkkiin ja kaikkeen siltä väliltä, ja mä ihan uppoudun tuijottamaan sitä hetkeksi.

Havahdun mä sitten kuitenkin, kun Nico kurottaa läimäisemään mua kevyesti päähän. Mä säpsähdän ja se vaan naurahtaa.

"No mikä on?" se sanoo sitten ja sen virne hiipuu, kun näkee, etten mä enää hymyile yhtään.

Mä puren mun huulta ja yritän vältellä sen katsetta, mutta se on vaikeaa, koska se tuijottaa mua herkeämättä sen kirkkailla silmillään.

"Ei mulla oo mikään", mä vastaan sitten ja imen mun röökiä, ja tiedän, etten mä todellakaan kuulosta vakuuttavalta. Ja sitten vielä se, miten Nico näkee aina mun lävitse helpommin kuin kukaan muu.