Tell me you hate me

Luku 8 - mä kun tulin just sun takia

Leo

Sateinen sää on vihdoinkin loppunut viikonlopun alkaessa ja mä kävelen metroasemaa kohti kuulokkeet korvissa ja aurinkolasit silmillä. Fiilikseni on hyvä viikonlopun takia, ja ilmassa tuoksuu taas kesältä. Nostan vähän mun farkkushortseja ja hiplaan vasemmassa korvassani olevaa korua ja mietin, ehdinköhän mä kerrankin ajoissa tapaamaan mun kavereita Kampin lähellä olevaan Irish Pubiin. Ollaan aika usein aloiteltu siellä, kun ollaan menossa johonkin baariin myöhemmin, tai sitten vietetty siellä koko ilta. Mä en tiedä, jaksanko tänään kyllä mitään yökerhoja.

Mä oon onneksi nyt hyvällä tuulella, vaikka aiemmin meinasin lyödä meidän vessan peilin rikki ihan vaan siksi, että mua ärsytti oma naamani niin kovin. Mua on ärsyttänyt se oikeastaan koko viikon. Mä en ole pitänyt itsestäni enää todellakaan samalla tavalla, mitä yleensä, koska olen miettinyt Tomasta ihan liikaa. En mä kyllä ennenkään ole itsestäni pitänyt niin kovin, mutta Tomas on pilannut senkin. Mä olen niin täynnä sitä tummahiuksista, ärsyttävän hyvännäköistä skeittaria, että saatan räjähtää, jos näen sen jossain.

Hetkonen, hyvännäköistä? Meinaan kompastua metroaseman portaissa, kun tajuan, mitä mä juuri ajattelin. Hyvännäköistä?!

Hengähdän syvään ja jatkan matkaani vähän hitaammin. Okei, mä todellakin olen sekoamassa. Ei se voi näin paljon vaikuttaa, että näin sen niin haavoittuvana pilvessä arkiaamuna. Tai ehkä se voi. Mä en ole hirveästi ollut tekemisissä huumeidenkäyttäjien kanssa, mutta ei tuo kyllä normaalilta vaikuta. Musta tuntuu, että Tomas näyttää melkein aina siltä, että olisi pilvessä. Ja kyllä mä olen juttuja kuullut siitä, miten paljon ne käyttää. Olen myös kuullut vähän Tomaksen veljestä, jolla taisi olla jonkinlaisia päihdeongelmia. Se siitä tekeekin pelottavamman. En ole kyllä kuullut pitkään aikaan siitä mitään, se on kai muuttanut muualle asumaan tai jotain.

Kun astun metroon ja istahdan sille likaiselle, oranssille muovipenkille, mä suljen silmät hetkeksi ja hoen päässäni varmaan kaksikymmentä kertaa, että Tomaksen ongelmat ei ole mun ongelmia. Lopulta saatoin uskoakin sitä ehkä kahden sekunnin ajan.

Onneksi törmään Kampin pysäkillä Joaan ja ajatukset Tomaksesta lentävät lopultakin mielestäni pois. Virne kohoaa huulilleni, kun näen parhaan ystäväni, joka kävelee mua vastaan tyhmästi esittäen jotain wannabe-ganstaa. Sillä on päällä valkopuna -raidallinen, lyhythihainen kauluspaita, jonka ylimmät napit se on jättänyt auki, ja mustat farkkushortsit. Otan aurinkolasit silmiltäni ja halaan Joaa.

"Miten menee?" kysyn kun me lähdemme liukuportaita pitkin ylös. Joa haroo vaaleita hiuksiaan ja vilkaisee vastaan tulleen blondin tytön perään.

"Vitun hyvin!" hän melkein huudahtaa ja näköjään jatkaa edelleen sitä outoa kävelyään, kun pääsemme pois maan alta lämpimään loppukesän aurinkoon.

"Oot vissiin alotellu jo?" naurahdan ja tönäisen sitä leikilläni olkapäähän. Se naurahtaa myös ja kohottaa kulmiaan, mikä tarkoittaa varmaan että on. Paras kaverini alkaa jauhamaan jostain turhasta, niin kuin aina, ja mä kuuntelen vaan toisella korvalla, niin kuin aina. Mä katselen ihmisiä ja nautin auringonpaisteesta, kunnes yhtäkkiä mä tajuan, mistä Joa puhuu.

"Hetkonen, siis Vilma Kivelä?" mä kysyn. Joa oli selittänyt jostain muijasta, mutten tajunnut, että se oli meidän kaveri Vilma.

"Nii i, en tiiä onks se kiinnostunu musta", Joa pohtii ja tarjoaa mulle mallun punaisen röökin. Kieltäydyn ja kaivan taskustani kultasen askini. Suoristan mun vähän liian tiukkaa t-paitaa ja sytytän tupakan kurtistaen kulmiani.

"Mä en tajunnukkaa et sä oisit kiinnostunu siitä", sanon ja katsahdan ystävääni. Se selkeästi on, koska se haroo hiuksiaan ja katsoo pois päin musta ja naurahtaa.