Tell me you hate me

Luku 6 - mikä mua vaivaa?

Leo

Mua vituttaa myöntää, miten paljon mä ajattelin Tomasta sen jälkeen, kun näin sen koulussa keskiviikkoaamuna. Se vaan näytti jotenkin niin... rikkinäiseltä. Kaikki varmaan tietävät Tomaksen ja sen kavereiden päihteiden käytöstä, erityisesti kannabiksen, ja ei kukaan varmaan pidä sitä mitenkään huolestuttavana. Mäkään en ole pitänyt, mutta nyt, kun näin sen väsyneenä ja pilvessä yhdeksältä arkiaamuna, mä en voinut olla tuntematta pientä huolta sisälläni. Se kuulostaa ihan älyttömän tyhmältä, koska mähän en voi sietää koko henkilöä, mutta se tyhjä katse niissä kirkkaan vihreissä silmissä näytti vaan niin aavemaiselta. Siitä näki niin selkeästi, ettei kaikki ole hyvin.

Huokaisen syvään ja heitän repun mun olalle ja lähden kävelemään koulun aulaa kohti. Tönäisen puolivahingossa jotain lyhyttä ykkösvuoden opiskelijaa, joka meinasi kävellä mua päin, ja hieraisen silmiäni. Laitan kuulokkeissani soivaa Draken biisiä kovemmalle ja kun muut oppilaat suuntaavat ulko-oville ja aloittavat viikonloppunsa, mä menen portaat ylimpään kerrokseen asti kohti luokkaa, jossa jälki-istunto pidettäisiin. Suoraan sanottuna vituttaa ihan suunnattomasti se, että mä joudun jäämään puoleksitoista tunniksi istumaan tänne tyhjänpanttina, kun mun kaverit menee Joan luokse uimaan ja juomaan kaljaa. Me sovittiin, että nähdään jossain baarissa myöhemmin, mutta siihen tuntuu olevan ikuisuus.

Saavun pian sen englannin luokan luokse ja lösähdän perimmäisen nurkkapöydän taakse tuolille ja yritän kaikin keinoin ajatella jotain muuta kun sitä tummahiuksista skeittaria, mutta mä en pysty. Miksen mä pysty? Miksi mua kiinnostaa, onko sillä jokin ongelma päihteiden kanssa vai ei? Miksen mä ole vain iloinen, ettei se ole niin täydellinen mitä koko koulu häntä pitää? Mä en koe olevani hirveän empaattinen ihminen, enkä todellakaan silloin, jos on kyseessä joku, kenestä en pidä. Tämän täytyy johtua vain siitä, että Tomas on saanut mut sekoamaan siitä miten ärsyttävä on. Mä painan leukani kämmentä vasten ja suljen hetkeksi silmäni.

Ne aukeavat kuitenkin suht nopeasti, koska joku istahtaa äänekkäästi ihan mun viereiselle paikalle - onneksi täällä ei sentään ole paripöytiä. Käännyn katsomaan vasemmalle ja en suoraan sanottuna ylläty, että näen juurikin tämän tummahiuksisen pössyttelijän ja kulmani kurtistuvat automaattisesti, kun huomaan ihan liian iloisen virneen sen huulilla. Mikä vittu tolla nyt on?

"Moi", se sanoo, ja sitten lopettaa hymyilemisen kokonaan ihan yhtäkkiä. Mä värähdän tuon tuimalle ilmeelle ja sitten ihmettelen, että miksi.

En mä tietenkään mitään osaa sanoa, ja kun opettaja alkaa huutamaan luokan etuosassa jotain turhia ohjeita siitä, milloin saa lähteä ja miten ahkerasti läksyjä pitää tehdä, mä käännyn katsomaan eteenpäin ja puraisen alahuultani ärsyyntyneenä. Mikä vittu mulla on? Miksen yhtäkkiä saanutkaan suustani mitään nokkelaa vittuilua, ja miksi Tomas edes sanoi mulle moi, saatika istui mun viereen? Ainakaan se ei vaikuta nyt yhtään samanlaiselta kun silloin keskiviikkona. Tai no, miksi mua edes haittaisi jos vaikuttaisi? Ei haittaisikaan. Ei sitten yhtään...

Koko jälki-istunnon ajan mä yritän olla huomioimatta Tomasta ja se alkaa käydä jotenkin tosi tukalaksi ekan tunnin jälkeen. Mä en malta olla paikoillani, mua häiritsee suunnattomasti istua tässä. Tomas vilkuilee mua välillä ärsyyntyneesti, kun joko heilutan jalkaani tai naputtelen sormiani tietokoneen näppäimistöä vasten. Lopulta mä en oikeasti pysty enää olla siinä.

Ponkaisen pystyyn ja säikäytän varmaan koko luokan, ja kerään tavarani huolimattomasti reppuuni. Mä erehdyn vilkaisemaan Tomasta, joka katsoo mua vihreillä silmillään vähän hämmentyneenä. Jäädyn sekunniksi kun katseemme kohtaavat.

"Mihis sä oot menossa?" vanha kiukkuinen sijaisopettaja kysyy ja onneksi saa mut havahtumaan. Mä kurtistan kulmiani ja kävelen hoippuen ovelle.

"Mul on lääkäri", huikkaan ja ennen kuin se ehtii vastata, läimäisen oven kiinni ja painun ulos koko hemmetin koulusta.

Mikä hitto mua vaivaa? Miksi yhtäkkiä mä käyttäydyn näin? Mä en voi sietää Tomasta, eikä se ole muuttunut mihinkään vaikka mua vähän saattoikin käydä sääliksi se aiemmin. Mutta miksi mä en yhtäkkiä osaakaan olla se itsevarma, suosittu Leo, kuka olen kaikkien muiden edessä? Mikä hitto Tomaksessa on, miksi se saa mut niin... vaivaantuneeksi?

Mä tallustan nopeasti kohti Kamppia ja soitan Joalle.

"Mis ootte?" kysyn heti sen enempää tervehtimättä.

"Mä oon kotona, ei noi jaksanukkaa tulla vielä vaa meni nukkumaan", Joa naurahtaa ja kuulen telkkarin kovan melun taustalta. "Eiks sun pitänyt olla puol neljään asti siel koululla?"

"Joo mut emmä jaksanu", sanon, mihin Joa vaan tirskahtaa, vaikken mä nauranut kun sen sanoin.

"Tuu keskustaan seittemän aikoihin nii mennään ryyppäämään", Joa sanoo, mihin vain murahdan jotain epämääräistä ja lopetan puhelun.

Suoraan sanottuna mua vituttaa todella paljon juuri nyt. Edes aurinkoinen ja lämmin perjantai ei piristä mua tällä hetkellä. Melkein juoksen metropysäkille ja laitan musiikin niin kovalle kuulokkeistani, että huomaan vieressä seisovien ihmisten vilkaisevan mua paheksuvasti, mikä ei kyllä kiinnosta mua yhtään. Suljen silmäni hetkeksi ja nojaan päätäni seinään, hengittäen syvään. Mä en anna Tomaksen häiritä mun viikonloppua yhtään tämän enempää. En todellakaan anna.

// sori tylsä luku heh