Tell me you hate me

Luku 16 - pelottaa ihan helvetisti

Leo

Mä olen ollut hereillä jo varmaan tunnin, ennen kuin mä vasta avaan silmät ja tuijotan hetken lasittuneena kattoon. Mun pää jyskyttää aivan helvetisti ja mua huimaa. Mun syke on kova ja se tuntuu inhottavalta mun rintakehässä. Mä en halua nousta, en ikinä, en halua kohdata maailmaa tai ketään ja voisin vain maata tässä koko loppuvuoden.

Kun mä lopulta nousen, mä raahaudun suoraan kylppäriin ja laitan suihkun päälle ja veden kuumaksi. Riisun mun eilisen asun mikä mulla on edelleen päällä ja astun suihkukoppiin. Mä olen niin heikkona, että mun on pakko istua veden alle ja nojata seinään. Hautaan pään mun käsiini ja suljen silmät, ja yritän rauhoittaa mun sykettä.

Mä en muista eilisestä loppuillasta mitään, en ole edes varma, miten mä selvisin kotiin asti. En pysty uskomaan että selvisin keskustaan yksin ja vielä bussiin asti ja ilman sinne sammumista. Jonkun oli pakko olla mun seurassa, mutta en kyllä tiedä, kuka. Mun viimeinen muistikuva on niin sairas ja uskomaton, etten oikeasti voi edes uskoa, että se tapahtui. Mutta en mä sitä voisi päästänikään keksiä, ei mun mielikuvitus siihen riittäisi. Ei ainakaan tässä krapulassa.

Mä olen varma, että mä join siksi näin paljon, että mä olin niin järkyttynyt Tomaksesta. Mä en halua ajatella sitä, mutta en mä pysty mitään muutakaan miettiä. Mä oikeasti... suutelin Tomas Vuorta. Ja voi luoja miten kovin mä halusinkin suudella sitä. Se oli ihan vitun mahtavaa. En mä olisi uskonut, että se edes halusi suudella mua.

Tuon ajatuksen jälkeen mä tunnen mun vatsassa inhottavan tunteen ja mun pitää kompuroida ulos suihkusta vessanpöntön ylle ja oksentaa mun sisäelimet ulos. Kun mä olen valmis, ryömin takaisin sinne suihkukoppiin ja istun takaisin kaakelilattialle, mun olo on ihan liian heikko että voisin seisoa.

Mä olen ihan varma, että tämä mun aivan järkyttävä darra johtuu osittain myös siitä, että mä olen henkisesti niin paskana. Mä en todellakaan ole menossa huomenna kouluun, mä en vittu pysty kohtaamaan sitä jätkää, enkä mun kavereita. Jos ne saisi kuulla, mitä mä oikein tein... en mä edes osaa kuvitella niiden reaktiota. En mä sanoisi, että ne mitään homofoobikkoja on, mutta kyllä ne välillä puhuu vähän ilkeään tapaan homoista. Ja olen mäkin joskus tyhmyyspäissäni heittänyt sellaisia kommentteja, myös Tomakselle, ja kyllä mä tiedän että se on tyhmää. Ei mulla ole edes mitään homoja vastaan, mutta en mä nyt vittu itse sellainen ole. Enkä mä haluakaan olla.

Mun on pakko yrittää miettiä jotain muuta, koska mun ajatukset oksettaa mua. Mä yritän muistella eilisyön tapahtumia, mutta mun mieleen palaa koko ajan se hetki, kun mä suutelin Tomasta. Mä pystyn melkein vieläkin tuntemaan sen lämpimät huulet mun omilla ja sen ison käden mun kaulalla, joka piti siitä aivan vitun kiihottavasti kiinni.

Mä puristan mun silmät kiinni ja hautaan taas pään mun käsiin ja mun tekisi mieli huutaa. Mä en halua ajatella noin, enkä mä halua ajatella sitä koko ihmistä. Mutta en mä vaan vittu voi sille mitään. Ja vaikka mä kuinka yritän estää itseäni, mä tunnen, miten mun vartalo reagoi sen suudelman ajattelemiseen. Ja sitten mua oksettaa taas.

Mä olen suihkussa varmaan ainakin puoli tuntia, ja kun mä vihdoin raahaan itseni sieltä pois, mä kävelen suoraan takaisin mun huoneeseen enkä mene juttelemaan äidin ja Mikaelin kanssa olkkariin. Kuulen mun äidin huutavan mun nimeä juuri ennen kuin läimäisen oven kiinni ja ryömin takaisin mun ihanan pehmeään sänkyyn ja päätän, että mä en nouse tästä enää tämän vuorokauden aikana. Mä hautaudun peiton alle ja mä tunnen, miten mä tärisen.

Suljen mun silmät ja yritän nukahtaa, mutta mä kuulen koko ajan, miten mun puhelin pitää ääntä mun vaatteiden seassa lattialla. Mä tiedän, että mun kaverit pommittaa meidän ryhmächattia ja varmaan ihmettelee, mitä mulle on käynyt tai olenko mä edes elossa. Mä yritän ignoorata sen, mutta lopulta mulla menee hermo ja ärtyneesti murahtaen mä kurotan siihen vitun ärsyttävään luurin ja sammutan sen kokonaan. Mä en halua kuulla mitään muistutuksia siitä, että maailma on oikeasti olemassa tai varsinkaan siitä, että mun porukka on. Pelkkä ajatuskin niistä saa mut todella ahdistuneeksi, koska mua pelottaa että ne saa tietää, mitä mä tein.