Tell me you hate me

Luku 31 - game on

Tomas

Kello ei ole lyönyt vielä edes kahdeksaa lauantai-iltana, mutta mun humalatila on jo aika kovassa nousussa. Mä tiedostan hyvinkin sen faktan, että mun alkoholin, tai päihteiden käyttö ylipäätään, on vähän turhankin runsasta, mutta en mä jaksa välittää, onhan mulla kännissä nykyään paljon kivempaa kuin selvinpäin. Ja sitä paitsi, eihän se mun syy ole että joka viikonloppu on jotain bileitä tai baarireissuja, mihinhän mun on aivan pakko mennä mukaan ja juoda sitä alkoholia siellä, heh. Ehkä mä jossain vaiheessa yritän pitää vähän taukoa, mutta en kyllä nyt.

En nyt, kun mun pää on niin helvetin sekaisin jo valmiiksi.

Mä puhallan savua mun huulten välistä ja annan sätkän takaisin Danielille, joka sen oli tarjonnut mulle. Me istutaan Danielin rähjäisen Kallion yksiön tummanruskealla nahkasohvalla ja mä nojaan päätä selkänojaan ja suljen hetkeksi mun silmät. Danielin kaiuttimista soi vähän liiankin kovalla joku räppimusa, ja mä juuri ja juuri kuulen mun kavereiden puheen sen yli. Meidän olisi tarkoitus mennä jonkun Inan synttäreille, joka on ilmeisesti Emil Rantalan muija. Emil on järkännyt sille oikein kunnon pippalot jossain Suvilahden juhlatilassa ja on tietenkin kutsunut tyyliin koko koulun, myös meidät, vaikken mä taida olla ikinä edes puhunut tälle Inalle. Se ei kai edes käy Ressua.

Mä en tietenkään ole hirveän innoissani sinne menossa, koska mä vaan tiedän, että Leo on tulossa sinne. Musta tuntuu, että tämä on jotain kohtalon pilkkaa, miten me nykyään aina päädytään samoihin paikkoihin. Mua ärsyttää se ihminen jälleen niin kovin, ja mä soimaan itseäni edelleen siitä eilisestä. Mä käyttäydyin niin typerästi. Mä en tiedä, mikä mulle tuli, etten saanut sanaakaan suustani. Leo osui ihan liian oikeaan sen sanoissa ja mä melkein myönsin sille kaiken pelkästään olemalla hiljaa.

Olisin mä toisaalta halunnut vaan sanoa, että mä olen tosissani Nicon kanssa. Mä olisin halunnut satuttaa sitä. Mutta en mä vaan pystynyt. Vaikka kuinka kovin mä haluaisin olla täysin yli Leosta, mä en ole, ja mä en halua että se lopettaa yrittämistä. Vaikka mä teinkin itsestäni ihan idiootin sen takia. Kyllä mä Leon sen verran hyvin tunnen ja se tuntee mut, että mä tiedän, mitä se kelailee tuosta ja varmasti tälläkin hetkellä myhäilee omahyväisesti sille, että sai mut niin hiljaiseksi. Enhän mä ole yleensä se, kuka on tuollainen. Helvetti.

"Mihi aikaa sinne juhlii oli kutsuttu?" Aarne kysähtää mun vieressä ja mä katsahdan kelloa. Se näyttää vasta puolta kahdeksaa.

"Vissiin ysiltä", Jonathan vastaa ja se korkkaa uuden Auran. Se lösähtää nojatuoliin mun vasemmalle puolelle ja meinaa kaataa nojatuolin vieressä olevan jäätävän kokoisen kasvin, joka näyttää siltä, että se kuolee minä hetkenä hyvänsä.

"Tiiäks sä onks Janette tulossa sinne?" Daniel kysyy Jonathanilta ja mä katson sitä otsa rypyssä.

"Kuka hiton Janette?" mä kysyn ja Aarne naurahtaa mun vieressä. Daniel virnistelee lattialla ja imee sätkäänsä.

"Eks sä oo ees Tomakselle kertonu siitä?" se kysyy ja Jonathan katsoo mua mietteliäällä ilmeellä.

"Siis onks tää se, kenen luokse menit joku lauantai baarista ja oksensit sen lattialle?" mä kysyn ja virnistän huvittuneesti. Jonathan tönäisee mua ja mä meinaan tiputtaa mun kädessä olevan kaljapullon lattialle.

"En mä oksentanu lattialle", se inttää, "periaatteessa..."

Mä pyörittelen mun päätä ja mietin, mistä helvetistä tuokin äijä löytää jatkuvasti uusia säätöjä, kun sen käytös on tuota luokkaa. Kai Jonathanissa viehättää enemmänkin sen status ja ulkonäkö kuin käytös, jos nyt niin voi sanoa. Musta tuntuu, että meidän porukassa se vaan menee niin. En mä keksi muuta syytä, miksi meistä tykätään niin paljon.