Tell me you hate me

Luku 33 - frendejä?

Tomas

Mä herään taas pitkästä aikaa onnellisena seuraavana aamuna ja edelleen musta tuntuu, että mä olisin nähnyt unta viimeisen vuorokauden ajan. Mun on pakko huomaamattomasti nipistää itseäni kun siinä Leon sängyssä venyttelen mun käsiä, mutta kyllä mä vaan edelleen näen Leon melko pienen huoneen tummansinisen seinän ja valkoisen tv-tason sänkyä vastapäätä.

Mä käännyn katsomaan mun vasemmalle puolelle ja pakostikin mä hymyilen, kun näen Leon virheettömät, levollisen näköiset kasvot. Se ei selkeästi ole hereillä, se tuhisee söpösti ja sen hengitys on aika nopeaa. Mä vaan katselen sitä. Sen vaaleaa ihoa ja sen melkein huomaamattomia pisamia sen nenän alueella, jotka mä itse asiassa nyt vasta huomasin ekaa kertaa, kun katson sitä näin läheltä. Mä katson sen vaaleanpunaisia, niin hemmetin pehmeitä huulia ja miten ne on vähän mutrussa kun Leo nukkuu. Mä katson myös sen sekavaa, vaaleanruskeaa hiuspehkoa ja hymähdän, kun näen miten ne sojottaa jokaiseen mahdolliseen suuntaan.

Mun on vähän vaikea päättää, olenko mä taas oikeasti vaan typerä vai oliko mun järkevä päätös antaa Leolle vielä taas yksi mahdollisuus. Mä haluan tietenkin uskoa, että Leo ei huijaa mua tai juokse taas tunteitaan pakoon, koska se on vaikuttanut niin aidolta eikä ole luovuttanut mun suhteen. Mutta tietenkin mä en voi luottaa siihen täysin. Mä en tiedä, tulenko mä ikinä luottamaan siihen kokonaan, musta tuntuu, että meidän kohdalla se ei ehkä vaan ole mahdollista. Voiko se muka olla, kun me ollaan vihattu toisiamme niin kauan? Ja mä olen aika varma, että todella pieni osa mussa edelleen vihaa Leoa vähän. En mä tiedä miksi, mutta no, kyllähän Leo edelleen on ihan hiton ärsyttävä välillä. Mä uskon, että tämän Leo saattaa kokea myös mua kohtaan.

Mä havahdun mietteistäni, kun Leo alkaa yhtäkkiä liikkua ja sitten se avaa sen silmät. Heti kun meidän katseet kohtaa, se alkaa hymyillä ja vetää sitten peiton sen pään yli.

"Et sä varmaa kato ku mä nukun", se mutisee peiton alta.

"Ehkä katoinki", vastaan ja koitan vetää peittoa pois, mutta Leo tarraa siitä kiinni vain kovempaa.

Hetken me siinä taistellaan, mutta kun mä lopulta voitan, mä näen että Leon posket vähän punottaa. Ilkikurinen virne leviää mun huulille.

"Punastuitko sä, Leo Aaltonen?" mä kysyn ja saan sen posket vielä enemmän punaisemmiksi. Leo vie kädet sen naamalle ja mä hihitän. En mä ole Leoa nähnyt punastuneena varmaan ikinä.

"Turpa kiinni", se sanoo ja mä vedän edelleen vähän hihittäen mun rintakehää vasten. Siihen Leo ei pistä vastaan, vaan se hautaa sen kasvot mun kaulaa vasten ja mun vatsassa on taas perhosia.

"Mitä kello ees on?" se kysyy ja mä vaan kohotan mun olkapäitä. Ei mulla ole hajuakaan, mutta ei mua se kiinnostakaan yhtään. Nyt on kyllä maanantai ja mulla olisi koulua tänään, mutta se on ehkä kaukaisin ajatus mun mielessä tällä hetkellä. Mä missaisin vaikka koko hiton viikon, jos saisin herätä näin joka päivä.

"Ei kai kukaa ihmettele et kumpikaa ei oo koulus", mä sanon mietteliäästi ja tuijotan kattoa.

"Ei kai kukaa tajuu", Leo mutisee ja sitten venyttelee niin, että mä joudun painautumaan melkein seinää vasten kun tuo äijä vie niin paljon tilaa. Mä tökkään sitä kylkeen ja Leo säpsähtää. Mä hihitän ja kun Leo yrittää kiusata mua takaisin, mä vedän sen taas mun rintaa vasten ja se luovuttaa heti. Mä hymyilen sen hiuksia vasten ja mulla on niin levollinen olo.

Musta tuntuu, että mä meinaan nukahtaa, mutta mä havahdun kun mun puhelin, tai Leon puhelin, alkaa soida jossain lattialla. En ole varma kumman se on, koska molemmilla on iPhone ja soittoääni on sama. Kumpikaan ei kuitenkaan tee mitään sen eteen, että vastaisi siihen. Mä en ole edes varma, onko Leo hereillä.