Tell me you hate me

Luku 30 - esität vaan vaikeeta

Leo

Mun loppuviikko on mennyt jälleen yhtä sekavissa tunnemyrskyissä niin kuin aiemmatkin, ja ilmeisesti tämä jatkuva sekoamisen rajoilla oleminen on nykyään osa mun elämää. Mä olin aika varma, etten mä olisi jaksanut mennä kouluun sen ikävän kohtaamisen jälkeen, mutta kyllä mä silti menin. En mä onneksi Tomakseen törmännyt, en oikein osaa sanoa, mitä mulle olisi tapahtunut siinä kohtaa. Mun päivä meni melkein jopa ihan ookoosti, mikä tässä kohtaa tarkoittaa sitä, että mä en seonnut kesken oppituntien tai juossut vessaan oksentamaan. Siinä on jo aihetta olla kiitollinen.

Perjantaina mä olen saapunut kouluun taas liian ajoissa ja mulla on ihan helvetin kuuma, koska jostain syystä mä kävelin ihan turhan äkkiä Kampista koululle vaikkei mulla edes ollut kiire. Mä menen viemään mun takin päiväksi naulakoille, koska mä en jaksa raahata sitä koko päivää mukana, kun näköjään tänään onkin paljon lämpimämpi kuin alkuviikosta. Mä menen sitten istumaan meidän pöytään ja päätän tehdä tässä nopeasti vähän matikan läksyjä, kun en mä niitä ole tehnyt, taaskaan. Mä korkkaan Redbullin, jonka olin ostanut Herttoniemen metroasemalta, ja vilkaisen mun läppärin näytön kelloa. En mä kyllä tajua, miksi helvetissä mä olen täällä jo puoli kymmeneltä.

Kai mä vaan olen ihan liian levoton, että pystyisin odottamaan kotona yhtään kauemmin.

Mä olen vähän uppoutunut mun matikan laskuihin, ja en ensin edes huomaa, että aulaan saapuu muitakin ihmisiä. Kun mä nostan mun katseen hetken päästä havahtuessani jonkun nauruun, veri pakenee mun kasvoilta. Mä hieraisen mun väsyneitä ja univajeisia silmiä, koska mä en oikeasti meinannut uskoa näkemääni, mutta mä näen edelleen Tomaksen ja sen ärsyttävän uuden kaverin istumassa vierekkäin niiden pöydässä. Ne juttelee jostain hiljaisella äänellä ja Nicon huulilla on se sama, raivostuttava virne mikä sillä on aina, ja mä voisin lyödä sen huulen rikki.

Ja niin kyllä myös Tomaksen. Mitä helvettiä se tuon kanssa roikkuu kaksi päivää sen jälkeen, kun syytti mua sen luottamuksen pettämisestä? Vai onko tämä nyt joku ihan uusi juttu, voiko se muka edes olla. Mä tuijotan herkeämättä niitä ja en mä ensin edes noteeraa sitä, että Topias ilmestyy istumaan mun viereen.

"Moi", se sanoo ja mä käännähdän katsomaan sitä niin äkkiä, että se melkein säpsähtää.

"Moi", mä mutisen ja pyörittelen mun kaulakorua mun sormien välissä. Mä pidän katseeni mun tietokoneen näytössä ja teen kaikkeni, etten vilkaisisi Tomasta ja sen uutta poikaystävää.

"Mitä sä teet, matikkaa vai?" Topias kysähtää rennosti ja vilkuilee mun näyttöä samalla, kun Oscar ja Alex tulee paikalle. Alex romahtaa penkille kauhealla metelillä ja saa mut saman tien katsomaan Tomasta, ihan vaan jos se kuuli tuon ja huomaisi mut.

Ja niin se tekeekin. Se käännähtää katsomaan samaan aikaan meidän pöydän suuntaan kun mä niiden, ja meidän katseet kohtaa. Tomaksen kasvoilla ei näy edes häivähdystä minkäänlaisesta tunteesta, vaan sen katse kääntyy saman tien pois sen vieressä istuvaan Nicoon, ja mun vatsaan sattuu.

Onko se unohtanut mut näin nopeasti, ihan kokonaan?

"Vittu mä oon väsyny", Alex huokaisee jälleen aika kovaan ääneen ja mä mietin, miksi sen pitää aina olla äänekäs. Mun kaverit jauhaa jostain turhasta, ilmeisesti valittaa koulusta, samalla kun mä pakkaan mun kamat. En mä mitään matikkaa tässä pysty tekemään samalla kun nuo häiritsee mun ympärillä.

Eikä mua voisi vähempää matikka, tai mikään muukaan enää kiinnostaa tuon äsköisen jälkeen.

"Tietääks kukaa mitää tosta?" Topiaksen ääni herättää mun kiinnostuksen, ja mä katsahdan sitä. Topias osoittaa sormellaan juurikin sinne, mihin mä en enää haluaisi katsoa mutta mihin mun pää automaattisesti kääntyy, niin kuin myös mun muiden kavereiden. Mä huomaan heti, että Nico on siirtynyt vähän lähemmäs Tomasta ja sen hymy on ehdottomasti flirttaileva.