Feeling You || Alex Mattson

Tuska

Aleksi POV

Juoksen Joelin kanssa sairaalan käytävällä, sillä sain jokusen 10 minuuttia sitten soiton että Clarissa on joutunut tänne.

Näen Nikon ja Tommin istuvan sairaalan penkeillä käytävällä, ja juoksen heidän luokseen. "Kai Clarissa ja Viola on kunnossa!?" Huudan nikolle hädissäni, ja otan häntä molemmista olkapäistä kiinni.

Hän ei ehdi vastata mitään, kun jo käännän katseeni Olliin ja Joonakseen jotka kävelevät luoksemme nurkan takaa. Kaikki tuntuu pysähtyvän ympärilläni kun näen veren Joonaksen vaatteilla.

"Kai mun pienokainen on kunnossa?" Kuiskaan itselleni, kun kuulen Nikon sanat 'mä oon pahoillani.'

Kyynel vierähtää poskelleni, kun tajuan asian.
Violaa ei ole enää. Rakkaani on poissa. En saisi tavata häntä, koskaan.
Se kaikki mitä olin odottanut, ei koskaan tulisi toteutumaan. En saisi pitää tytärtäni sylissä, en saisi edes koskettaa. Minun on vaikea hengittää, tuntuu kuin tukehtuisin tänne sairaalan tunkkaiseen ilmaan. Sydämmeni oli juuri revitty palasiksi.

Itkuni voimistuu, romahdan vain maahan istumaan. Joel istuu viereeni, ja ottaa minut kainaloonsa. "Kyl kaikki järjestyy." Tuo lohduttaa, mutta tiedän sen olevan paskapuhetta. En pystynyt suojelemaan lastani. Jos en olisi lähtenyt kämpiltäni, ja olisin pysynyt siellä Clarissan kanssa, olisin voinut estää Jessikan teot.

Olisin voinut suojella pikku tyttöäni. Se sattuu eniten, että olisin voinut olla paikalla estämässä menetyksemme. Olisin voinut suojella pienokaistani.

Kuulen Joonaksen mainitsevan sen ämmän nimen, sen jota vihaan sydämmeni pohjasta. Jessika. "Sen ämmän takia mä en saa tavata mun lasta! Viola oli vittu mun kaikkeni!" Huutoitken Joelin olkapäätä vasten, enkä välitä siitä että muut kuulevat minut.

Odotus muuttui menetykseksi. En uskalla kohdata Clarissaa. En tiedä pystynkö. Sillä hänen olemuksessaan näen edelleen Violan. Mutta pienokaistamme ei enää ole. Ei tulisi koskaan olemaan. Se sattuu niin paljon, miljoonan eri syyn takia.

"Haluuks sä mennä näkemään Clarissaa?" Kuulen Ollin kysyvän, ja nyökkään hänelle. Nyökkään koska minun on pakko. Minun täytyy kohdata hänet.

__
Istun tuolille Clarissan sairaala sängyn vieressä. Otan tätä vain kädestä, ja piilotan kasvoni sitä vasten. Purskahdan jälleen itkuun, hänenkin kasvoillaan valuessa kyyneleet.

"Anteeks. Mä en pystyny pitämää huolta meidän vauvasta." Clarissa kuiskaa itkien, enkä pysty vastaamaan mitään takaisin. En vain pysty. "Me menetettii meidän pikkunen, anteeks rakas." Clarissan itku voimistuu, ja niin omanikin. Meillä olisi ensimmäinen lapsi tulossa jos olisin ollut kotona estämässä asiaa tapahtumasta.

Viola, rakastan sinua. Olisin opettanut sinut soittamaan ihan mitä vain soitinta ikinä keksit, olisin antanut sinulle koko maailman. Olisin suojellut sinua kaikelta mitä vain olisit keksinyt pelätä. Olisin ollut sinulle paras mahdollinen isä. Mutta nyt olet jossain paremmassa paikassa.
Tiedän että tulen pyörimään yöt sängyssä koska et ole minun ja Clarissan vieressä. Ehkä parempi että olet nyt siellä jossain turvassa, kun en osannut nytkään suojella sinua.

Tämä tyhjyyden tunne ilman sinua pelottaa minua.
Joel POV

Istumme jätkien kanssa sairaalan kahviossa surun murtamina. Lapsi oli meillekin tärkeä. Itse ainakin odotin innolla näkeväni Violan.

Kyynel vierähtää omallenikin poskelle, se sattui aika helvetisti nähdä Aleksi niin paskana. Hän tosiaan odotti näkevänsä tyttärensä.

"Jätkät, must tuntuu, et me kukaan ei nyt pystytä tekee musaa, mut meidän on pakko." Totean heille hiljaisuudessa, kaikkien meidän istuessa pyöreän pöydän ääressä. "Nii, mut rankinta tää on noille kahelle, vaikka kyl me kaikki tiputtii aika korkeelta." Olli vastaa, ja pyyhkäisee kyyneleen poskeltaan.

"Ne oli tosi kiintyneit siihen skidii jo." Joonas toteaa, ja katseeni kiinnittyy tuohon veriseen paitaan. Tuo paita muistuttaa liikaa Violasta. Tuossa paidassa on liikaa kipua. Aleksi ja Clarissa eivät todellakaan saisi nähdä tuota.

"No yheksässä viikossa kiintyy paljo, mut rankinta tää on Clarissalle. Kaikki kuitenki tapahtuu sen kehossa." Tommi jatkaa, ja nyökkään tähän. Hän on oikeassa.

En voi kuvitella Clarissan tuskaa, kaikkea sitä kipua.
"Jep, mut me ei voida vaan lopettaa töitä. Ale ymmärtää sen. Kaikki saa viikon loman, mut sit meidän on pakko jatkaa." Niko toteaa tähän, ja nojaa Joonaksen olkapäähän.

En voi kuvitella Aleksin ja Clarissan kipua.