Edes ystäviä

Prologi

Niko käveli junan läpi matkalippu kädessään. Rinkka töni muita matkustajia ja mies sadatteli tyhmyyttään, kun oli noussut junaan väärässä päässä. Hän hymyili anteeksipyytävästi muille ja huokaisi helpotuksesta kun löysi oikean paikan.

Ikkunan puolella istui nuori nainen, jolla oli ruskea tukka ja aurinkolasit. Hän piti katseensa ikkunassa, eikä katsonut Nikoa päinkään, vaikka tämä istui ähkäisten hänen viereensä.
Onpa töykeä, Niko mietti, mutta toisaalta nainen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen sosiaalinen tumpelo tällä planeetalla.

***

Ilona kuuli jonkun istuvan viereensä, mutta hän oli liian sotkeutunut omiin ajatuksiinsa viritelläkseen keskustelua. Paras oli varmaan jättää ihminen kokonaan huomiotta.

Nainen puristi huomaamattaan kätensä nyrkkiin ja mietti miten muutama sekunti voikaan tuhota kaiken sisällön elämässä.
Olet sentään elossa. Sekään ei paljoa lohduttanut. Tänään katkeruus ja suuttumus olivat ottaneet ylivallan, vaikka Ilona tavallisesti taisteli kynsin hampain niitä vastaan.

***

Niko kirjoitti viestin tyttöystävälleen kertoakseen olevansa matkalla ja tunsi junan nytkähtävän liikkeelle. Vierustoveri ei ollut hievahtanutkaan, mutta Niko huomasi hänen puristavan kätensä nyrkkiin rystyset valkoisina.
Hän on huonolla tuulella. Ehkä on paras yrittää olla keskustelematta.

Se oli vaikeaa, koska Niko oli puhelias ja saatuaan niin hyviä uutisia hänen oli vaikea olla hiljaa.

- Minne asti sä oot matkalla?
Mies ei malttanut hillitä kieltään. Ehkä pieni juttutuokio piristäisi naisenkin mieltä.

Nainen käänsi päätään hieman, muttei vieläkään katsonut suoraan Nikoon.

- Kotiin, nainen lausui hitaasti.
Eikö hän voinut muuta sanoa? Töykeys oli oikea määritelmä.
- Missä saakka asut?
- Lahdessa.
- Olitko kauankin reissussa?
Mistä mä keksin näin typeriä kysymyksiä?!
- Päiväseltään. Kävin hoitamassa..henkilökohtaisia asioita.

Nainen puhui hitaasti ja epäröiden, aivan kuin olisi varonut paljastamasta liikaa. Niko ei kuitenkaan lannistunut. Ehkä jonain toisena päivänä, mutta ei tänään.

- Mä olin viikon.
- Aha.
- Mun pikkusiskolla oli viimeinen hoitojakso ja nyt sen leukemia pitäisi olla selätetty.
- Kiva.
Naisen ilme ei värähtänytkään, ääni oli lattea.

Kiva? "Kiva"! Aivan kuin olisin kertonut käyneeni kiertoajelulla.. Eikö hän voisi olla vähän empaattisempi, vaikka vieras ihminen onkin!

Niko tunsi ärsyyntyvänsä. Keskusteluyritys tappoi hänenkin tunnelmansa. Ehkä olisi parempi ollut olla kokonaan hiljaa.

***

Miehen uutinen oli ollut hyvä, mutta Ilona ei osannut innostua ventovieraasta. Mies vaikeni, todennäköisesti hivenen loukkaantuneena. Katumus pyyhkäisi Ilonan läpi, mutta hän ei saanut suutansa avatuksi sittenkään.

Matka jatkui hiljaa ja vierustoverukset vaikenivat. Ilona nojasi penkkiin ja sulki silmänsä. Ehkä nukkuessa matka menisi nopeammin.

***

Niko näki naisen asettuvan mukavammin nukkumista varten. Hän huokaisi.
Siinä meni viimeinenkin mahdollisuus saada keskustelukumppani matkan ajaksi.

Niko katsoi oliko puhelimeen tullut mitään, mutta tyttöystävä ei ollut vastannut. Ei mitään. Hän tarkasti sähköpostinsa ja löysi työnantajan lähettämän tiedoston uudesta kohteesta.

Seuraava työ, 22-vuotias nainen, poikkesi hieman tavallisista. Niko oli toiminut henkilökohtaisena avustajana viisi vuotta ja useimmat avustettavista asuivat jossain laitoksissa ja olivat olleet vammaisia syntymästä saakka. Monesti he pärjäsivät itsenäisesti kotiaskareista, mutta harrastuksissa tai kaupassa käynti, sekä virallisten asioiden hoito oli turhan vaikeaa.

Eräs hänen lempiasiakkaistaan, lievästi CP-vammainen poika, oli päässyt muuttamaan lähemmäs vanhempiaan ja sen myötä poistunut Nikon asiakaskunnasta. Aikaa oli vapautunut ja Niko tarvitsi takaisin kiinteän tuntimääränsä.

Uusi työ oli määräaikainen, kestäisi puoli vuotta. Hänen pääasiallinen tehtävänsä oli auttaa naista "tulemaan sinuiksi" uusien rajoitusten kanssa ja kannustaa jatkamaan rohkeasti normaalia elämäänsä ja kokeilemaan rajojaan. Tuo kaikki luki kuitenkin vaan rivien välissä. Virallisesti viestissä luki vain vamma/normaalia elämää haittaavat rajoitukset, sekä lista asioista, joissa nainen mahdollisesti kaipaisi apua. Tässä tapauksessa tietoa oli kuitenkin niukasti, vain 'aivovamma'.

Nikon ammatillinen mielenkiinto heräsi ja hän tarkasti, milloin oli sovittu ensimmäinen tapaaminen. Se oli ylihuomenna. Koska nainen asui yksin ja oli tällä hetkellä sairaslomalla, he voisivat varmasti joustaa tapaamisajoissa.

***

Junan jarrut kirskahtivat ja Ilona heräsi hätkähtäen ja panikoiden. Hän ei tykännyt herätä vieraista paikoista, koska ei välttämättä osannut hahmottaa oliko se vapaaehtoisen unen jälkeen vai pakon sanelemaa.

Vaivihkaa hän tarkkaili ympäristöään. Hän oli junassa, istumassa omalla istuimellaan ja hänen vieressään oleva mies kuorsasi kevyesti.

Samassa kuului kuulutus Lahteen saapumisesta. Nainen alkoi pukea takkia päälleen ja tönäisi vahingossa miestä.
- Missä me ollaan? Mies havahtui.
- Ihan kohta Lahdessa.
- Oho, mä taisin nukahtaa..

Mies puki oman takkinsa ja kurottautui nostamaan rinkkansa ylähyllyltä. Hän ynähti Ilonalle "heippa" ja lähti raivaamaan tietään kohti ovea.

Ilona odotti junan pysähtymistä ja suurimman ihmisaallon lähtemistä, ennenkuin liikkui paikaltaan. Hän kumartui ottamaan lattialta, penkin ja seinän välistä, valkoisen keppinsä ja lähti tunnustelemaan kohti ovea.