Edes ystäviä

II

Niko haparoi puhelintaan ja tähtäsi oikeaan kohtaan, että saisi hälytyksen vaikenemaan. Kolmannella yrittämällä osui.

Ulkona oli vieläkin hämärää. Syksy oli jo pitkällä ja ilman sateenvarjoa ei ollut minnekään asiaa.

Puhelin värisi ja päästi pienen merkkiäänen. Se oli viesti Villeltä, joka kertoi olevansa flunssassa, eikä pääsisi lähtemään uimaan. Aamun ensimmäinen avustuskeikka oli siis peruuntunut ja Niko suunnitteli sänkyyn palaamista.

Mummu odottaa käymään. Ajatus sai siirtymään vastentahtoisesti kahvinkeittimen luo ja heittämään jauhetta vähän sinnepäin. Kahvin laatu oli joka-aamuinen yllätys, mutta tavalla tai toisella se herätti. Ollakseen muuten niin tarkka ihminen, Nikon kahvinkeittotyyli oli täysin päinvastainen hänen luonteensa kanssa.

Kellon kurkkiessa kahdeksaa Niko näppäili isoäitinsä numeron.
- Huomenta mummu, enhän herättänyt?
- Et ollenkaan, minä olen ollu pystyssä jo viidestä saakka!
- Hyvä sitten. Multa peruuntui aamun keikka ja aattelin, että olisin voinut tulla käymään kohta.
- Tule, tule ihmeessä! Minnekäs minä täältä karkaisin!

Mummun kanssa puhuminen nosti hymyn miehen naamalle. Hänen mummunsa oli teräksinen. Ikää oli vajaa 70, selkä oli valitettavasti entinen, mutta järki pelasi ja juttu luisti. Mummulta Niko epäili perineensäkin puheliaisuutensa.

Niko starttasi BMW:nsä ja suuntasi keskustan kupeessa, kirjaston nurkalla olevaan uudehkoon vanhustentaloon. Kirjaston läheisyys oli ollut yksi hyvin suuri tekijä mummun valitessa uutta kotiaan. Hän saattoi viettää hyllyjen äärellä tuntikausia ja oli opetellut käyttämään Internetiäkin.

- Tulehan sisään, mummu toivotti. Hän oli hädin tuskin 155 cm pitkä, siro ja hänen harmaa tukkansa oli vastikään laitettu permanentille.
Mummu oli vahvoilla kilpaillessaan ykkössijasta Nikon elämän tärkeimpänä ihmisenä.

Toinen ehdokas oli Nicole. Useimmat pitivät heitä kaksosina, he vaikuttivat saman ikäisiltä ja nimetkin sopivat hyvin yhteen - Niklas ja Nicole. Heillä oli kuitenkin 10 kuukautta ikäeroa. Irlantilaiset kaksoset, oli opettaja sanonut. He olivat olleet samalla luokalla.

Isän menehtyminen hirvikolarissa seitsemän vuotta sitten ja äidin häviäminen taistelulle rintasyöpää vastaan viisi vuotta myöhemmin olivat olleet suuria shokkeja kummallekin lapselle. He olivat olleet jo 19-vuotiaita isän kuollessa, joten aivan lapsina he eivät jääneet orvoiksi, mutta vanhempien menetys on hirveää, oli ikä mikä hyvänsä.

Sisarukset olivat lähentyneet tapausten jälkeen valtavasti mummuunsa, mutta erityisesti toisiinsa. Niko oli kulkenut Nicolen rinnalla koko matkan taistelussa syöpää vastaan. Hän oli ollut läsnä kun Nicole sai kivuliaita kantasoluhoitoja ja hän oli yrittänyt olla melkein aina tavoitettavissa.

Nikon oli tunnustettava, että ilman mummua ja Pipsaa hän ei olisi jaksanut olla Nicolen tukena.

- Mä sain uuden hoidokin, Niko kertoi.
- Nuori, vanha? Mies, nainen? Kehitysvammainen vai..? Mummo lateli kysymyksiä.
- Mua nelisen vuotta nuorempi nainen ja sillä on hiljattain tullu aivovamma. Muuta en tiedä. Se on ihan erilainen kuin tähänastiset, meinaan aina ennen ne on olleet tottuneita tilaansa ja oon auttanut niitä nauttiin elämästään. Mutta tää tyttö... Mietin haukkaanko liian ison palan. Luulen, että sillä on itsensä hyväksyminen vielä kesken ja mun mielestä se olisi ennemminkin psykiatrin asiakas.

- Psykiatrikaan voi antaa vain neuvoja ja lääkkeitä. Sinä oot sen käytännön apuna. Näytät mitä sen elämässä on vielä jäljellä, riippuen mihin kaikkeen se vamma vaikuttaa. Kyllä sinä pystyt siihen!
- Kiitos. Yritän ainakin. Mä meinaan tarvitsen työtunteja.. Nicolen luona käyminen on aina iso taloudellinen tappio, niin kivaa kuin se onkin.
- Kerro vielä reissustasi, kun et soittanutkaan kuin kerran.
- Okei. Vai haluutko, että soitetaan Nicolelle?
- Juu, ehdottomasti.

***

- Mitä sä nyt soitat, äiti, mähän laitoin sulle hälärin just kakskyt minuuttia sitten! Ilona puuskahti.
- Mulla on asiaa.
- Olen pelkkänä korvana.
- Sulle on huomenna aamulla tulossa käymään yks tyyppi, Niklas Törmä. Se on ammatiltaan henkilökohtainen avustaja ja te voitte sopia yhdessä millaisella aikataululla alatte tavata.

- Ptruu, hidastapa vähän äiti. Henkilökohtainen avustaja? HÄH? Oletko sä menny sopimaan taas jotain mun selän takana?
- No tuota.. Ajattelin, että se auttais sua sopeutumaan arkeen ja kaivautuun sieltä sängystäsi pois silloin tällöin.
- Onko tää jotain psykologia hömppää?
- Ei kun ihan käytännön juttuja.

- Äiti, mä pärjään kyllä! Peru se.
- En. Kyllä sä pärjäätkin, mutta sä olet ihan kaavoihin kangistunut. Koska sä olet käynyt kävelyllä? Shoppailemassa? Laittanut ruokaa?
- Hmm, kolme kuukautta sitten? Mä olen ravannut kaiken maailman lääkäreissä ja kuvauksissa ja kuntoutuksessa ja jopa psykiatrilla. On ollu aika kiireet nää kaksi kuukautta sairaalan jälkeen.

- Kulta, mä ymmärrän sen, sulla on ollut rankkaa ja kiireistä. Mutta nyt ne alkaa helpottaa ja sun aikataulu ja elämä tyhjenee. Se voi ottaa henkisesti koville ja siksi sulla olisi hyvä olla jotain tekemistä.

Tuo saattaa pitää paikkansa. Tylsistyn kuoliaaksi kun en voi edes surffata netissä.
- Äiti mä en silti tykkää, että joku tuiki tuntematon tulee kertomaan mitä mun pitää tehdä ja mitä mä en voi tehdä..
- Anna sille edes mahdollisuus! Mä lupaan, että sun ei tarvitse enää soittaa kuin aamulla ja illalla, jos lupaat ottaa sen avustajan vastaan.
- Okei, katotaan.

Avustaja. Se tekee musta avustettavan. Avustettava on joku, joka ei itse osaa tehdä mitään. Mä osaan. Mä pystyn. Mä näytän sille - mä näytän kaikille, että en oo mikään avuton reppana!

Ilona tiesi, että hänen piti ottaa vastaan apua. Onnettomuus oli sattunut vain kolme kuukautta aiemmin, ja sairaalasta kotiutumisen jälkeenkin kaksi kuukautta sitten lähes joka päivälle oli jokin lääkäri tai muu käynti. Paljon oli vielä edessäkin. Totutteleminen elämään oli alkanut sujua vasta kotioven sisäpuolella.

Raivostuttavammista päästä oli fakta, ettei hän voinut lukea. Ja koska hän ei voinut lukea, hän ei voinut käyttää nettiä, tekstiviestejä, edes käydä kaupassa itsenäisesti kuin ulkoa osaamansa pikkuostokset, silloinkin myyjän tuella. Se taas lisäsi äidin ja Nooran taakkaa. Ehkä avustaja menettelisi välillä, jottei tarvitsisi teettää kaikkea läheisillä.