Edes ystäviä

III

Niko astui ravintolaan ja etsi katseellaan Pipsaa. Vaaleaa kaunotarta ei voinut yksinkertaisesti olla huomaamatta.

He olivat seurustelleet yläasteelta saakka enemmän vähemmän tiiviisti ja aikuistuessaan Pipsasta oli tullut aina vain kauniimpi, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

- Hei rakas! Niko toivotti istuen naista vastapäätä.
- Moi Niko, Pipsa vastasi pienen hymyn kera.

Jotain on vialla, Pipsa on rauhaton ja pälyilee ympäristöä ja mihin kaikki hellyttelynimet hukkuivat?
- Onko kaikki hyvin, kulta?
- Joo, on on. Mitä haluat tilata? Pipsa kuittasi.
- Onko siinä menu? Saanko lainata?

Pari söi pitäen yllä satunnaista, kevyttä keskustelua. Pipsa odotti, että kumpikin oli valmis, ennenkuin vuodatti sydämensä.

- Niko, tää on tosi vaikeeta, kun me ollaan oltu yhdessä iät ja ajat ja puhuttu välillä yhteenmuuttamisestakin ja kaikkee.. Nainen pysähtyi vetämään henkeä, muttei uskaltanut nostaa katsetta lautasestaan.
- Mä en voi jatkaa enää. Mä haluan lopettaa seurustelun.

Niko tuijotti typertyneenä, suu auki elämänsä naista, joka oli juuri pudottanut pommin.
- Miksi? Hän sai kähistyä, vaikka se yksikin sana meinasi jäädä kurkkuun.

- Me ei edistytä mihkään. Ja sulla on ollut tosi raskasta viimeiset kolme vuotta sun äitin ja siskon syöpien takia, mut on ne mullekin ollu tosi raskaita. Sun kanssa seurustelu on niinku mä olisin veneessä ja pitäisin köydestä kiinni ja sä kelluisit narun päässä, pelastusrenkaan varassa.

Pipsan ääni oli rauhallinen, vaikka värisi hieman jännityksestä ja pidätetystä itkusta.
Mitä itkemistä sillä on? Sehän tässä on pistämässä peliä poikki!

Niko pysyi aivan hiljaa. Puheliaasta luonteesta huolimatta se ei tehnyt tiukkaakaan. Pipsan jokainen sana oli kuin neulan pisto ja tässä vaiheessa Niko tunsi olevansa jo woodoo-nukke.

- Mä aloin pari viikkoo sitten jutteleen yhden mun työkaverin kanssa ja se sanoi, että se seurusteli kanssa vaikeen ihmisen kanssa ja ymmärsi kuinka kuluttavaa se on ja..
- Ai nyt mä oon vaikee ihminenkin vielä? Niko puuttui Pipsan selostukseen myrkyllisellä äänellä.
- No et sä nyt kaikkein helpoinkaan oo! Toi sun tilanne, että sä elät vaan siskoasi varten ja mä joudun kannatteleen sua takaapäin.. Ei se oo reilua.
Mä ymmärrän, vaikken haluaisi, Nikon oli pakko myöntää.

- Nicole on terve nyt. Kaikki muuttuu, hän huomautti äänessään ripaus epätoivoa.
- Ei, ei muutu, Pipsa huokaisi.
- Sä oot sä ja mä oon mä ja mä en enää osaa rakastaa sua muuta kuin kaverina.
Pipsan silmästä valui kyynel ja hän katsoi anovasti Nikoa.

- Mä luulen, että sen työkaverin kanssa olis mahdollisuus onnistua, hän totesi vielä epävarmasti.
- Eli suomennettuna sä oot tavannu jo jonkun toisen. Nikon äänensävy oli syyllistävä ja tihkui jäätä.

Pipsa ei osannut edes puolustautua, vaan vajosi istuimellaan alemmas.
- Sä tarvitset jonkun mua vahvemman, jonkun joka voi rakastaa sua odottamatta samaa määrää rakkautta takasin..
- Mä oon pahoillani jos susta tuntuu tuolta.

Niko ja Pipsa istuivat hetken etsien sanoja.
Onko tässä se hetki, kun sanotaan 'oli kivaa ja hyvää loppuelämää'?
- Kiitos kun olit silti tukena kun äiti kuoli ja Nicole sairasti, Niko totesi rauhallisesti.
- Toivottavasti susta tulee onnellinen nyt kun pääsit tämmöisestä luuserista eroon.

Pipsa pystyi vaan nyökkäämään. Vihainen Niko - sitä hän odotti. Itkevä, aneleva Niko - senkin hän olisi kestänyt. Mutta periksi antanut, murtunut Niko oli liikaa.

Pipsa heitti pari seteliä pöydälle.
- Tuossa on mun osuus ruuasta.
Sitten hän asetti muovikassin Nikon viereen.
- Nuo oli sun tavaroita mun kämpässä.. Mä oon omani vienyt jo sun kämpästä. Tota voisinko mä saada avaimen takasin?

Niko toimi kuin unessa kurkottaen taskustaan avainnipun ja erottaen siitä yhden.
Näinkö helppoa eroaminen on? Muovikassi ja avainten vaihto. Tässäkö on kaikki, mitä teimme ja koimme kymmenessä vuodessa!

Pipsa kyykistyi Nikon viereen, katsoi häntä silmiin ja puristi kättä.
- Kyllä nää vuodet merkitsi mullekin tosi paljon, mut ehkä nyt on aika jatkaa matkaa eri suuntiin. Hyvää matkaa, Niko!
- Hyvää matkaa, Pipsa.

***

Ilona kaivoi jääkaapista valmiiksi pakatun ruuan, irroitti kannen ja lykkäsi koko astian mikroon. Hän ikävöi ruuanlaittoa. Nooran käydessä heillä oli tapana kokkailla kaikenlaisia kokeiluja.

Ennen onnettomuutta se oli hauska harrastus, kaksi yksinasuvaa ei viitsinyt panostaa niin paljon pelkästään omaan ruokaansa, mutta yhdessä he viettivät paljon aikaa kehittäen omia versioita keittokirjojen ja netistä löytyneistä ohjeista.

Sama oli jatkunut nyt, Noora kävi pari kertaa viikossa ja he viettivät tuntikausia tehden ruokaa. Ilo ei kuitenkaan ollut enää mukana. Nyt ruokaa tehtiin valmiiksi annoksiksi jääkaappiin ja pakastimeen ja Nooran oli vahdittava Ilonan toimia.

Ensin Ilona kuvitteli voivansa tehdä kaikkea kuten ennenkin, mutta kun hän kerran leikkasi sormeensa, eikä huomannut sitä ennen kuin Noora sanoi, että tomaatti, jota Ilona oli leikkaamassa, oli aivan verinen, Ilona luovutti. Ehkä jolloinkin tulevaisuudessa hän oppisi toimimaan itsenäisemmin, mutta ensin oli hidastettava.

Ilona oli toiminnan nainen. Hän oli muuttanut kotoa pois heti kun siihen oli mahdollisuus, oli käynyt työssä koulunkin ohella ja kulki joka paikkaan polkupyörällä. Nyt hän ei voinut ajaa edes polkupyörää, saati sitten ajaa autoa.
Miten epäreilua on, ettei voi tehdä asioita, jotka osaa, tai joista pitää, vaikka kehon motoriikka on ihan kunnossa.

Onneksi näkö ei ollut mennyt kokonaan. Vasemmalla silmällä hän saattoi hahmottaa värejä ja muotoja ja pystyi välttelemään seiniä ja ihmisiä päin kävelyn ilman keppiäkin.

Silmälääkärin tapaaminen oli vielä edessä. Kirurgi, joka oli poistanut lasin Ilonan päästä, oli varoittanut, että hänen näölleen saattaisi käydä kuinka vain. Vain aika näyttäisi.
Jotkut ovat täysin sokeita. Mä näen, että taivas on sininen. Mä näen minkä väristä paitaa olen pukemassa päälleni. Mun pitää olla kiitollinen.

Olisipa se niin helppoa!