Edes ystäviä

XXXI

Satu oli vihdoin palannut ja saanut järjestettyä itselleen vapaa-aikaa. Yli kolme viikkoa tuntui pieneltä ikuisuudelta. Sinä aikana oli tapahtunut niin paljon.

Ilona avasi oven Satulle ja nainen hyökkäsi heti rutistamaan Ilonaa saaden tämän älähtämään.
- Mulla on ollut ikävä sua, Satu valitti.
- Niin varmaan. Sä oot ollu niin Ramin lumoissa, että hyvä jos oot muistanu meitä kuolevaisia, Ilona kiusasi.

Satu naurahti syyllisenä.
- Oon mä aina välillä muistanut.. Hän protestoi pienellä äänellä.
- Joko te seurustelette kunnolla, vai vieläkö kierrätte toisianne kuin kissa kuumaa puuroa?
- Nooo tota. Me sovittiin, että sillei matalalla profiililla yritetään tutustua toisiimme ja katsotaan miten menee, Satu tunnusti.

Ilona halasi Satua.
- Mä oon tosi onnellinen sun puolesta. Sä ansaitset hyvän ihmisen vierellesi, hän sanoi vakavasti.
- Kiitos paljon! Kuka olis uskonut, että löytäisin elämäni miehen työn kautta, Satu naurahti.

- Saanko mä kysyä sulta henkilökohtaista asiaa? Ilona kysyi hermostuneelta äänensävyllä.
- Antaa kuulua?
- Mä en tarkota mitenkään töykeästi tai loukkaavasti, vaan puhtaasti uteliaisuuttani, että miten sä ihastuit näkövammaiseen ihmiseen?

Satu vaikeni ja Ilonan kasvoille akohosi puna.
Emämunaus osa yksi.
- Mä en nää syytä, miksi en olisi ihastunut, Satu sanoi hitaasti.
- Ihmisen sisin ratkaisee. En mä ole edes saanut päähäni, että näkövammaisuus olisi jokin este romantiikalle.
Lievä närkästys oli kuultavissa Satun sanoista, vaikka hän piti äänensä tasaisena.

- En mä tarkoittanut mitenkään tuomitsevasti tai mitään, se tuli siitä, kun sen onnettomuuden jälkeen, mä sain tietää olevani näkövammainen ja epileptikko, mä automaattisesti ajattelin, että mun tsäänssit rakkauteen ja perheeseen meni siinä, Ilona yritti selittää.

- Sit kun sä kerroit tavanneesi Ramin ja et edes maininnut sen näkövammaa, kerroit vaan kaikkee muuta, niin mulle tuli ekaa kertaa mieleen, että joku voisi ihastua vammaiseenkin ihmiseen niinkuin aivan tavalliseen, hän takelteli.

- Tietysti, eihän se muuta ihmisen ydinolemusta, Satu tuhahti.
- Miksi sä sellaista olet ajatellut?

Ilona punastui ja laski päänsä. Hän tiesi mahdollisesti loukanneensa ystäväänsä ja yritti asetella sanansa varovasti.
- Mä koen itseni vaan rasitteeksi ja taakaksi muille, joten musta on vaikee kuvitella, että kukaan haluaisi sitoutua muhun rakkaudesta. Korkeintaan myötätunnosta. Kun siitä tulisi samalla vähän niinku omaishoitaja, miksi kukaan haluaisi vapaasta tahdostaan alkaa hoitamaan toista?

Viimeiset sanat tulivat vähän turhan terävästi ja Ilona sulki äkkiä suunsa.
Satu puhalsi hitaasti ja kuuluvasti keuhkonsa tyhjäksi.
- Mä haluun. Mut en mä koe sitä niin. Kun sä rakastut ja sitoudut johonkuhun, sä et voi tietää sairastuuko tai vammautuuko se joskus. Toisin sanoen sä otat riskin. Nyt se vamma on jo valmiina, joten siihen voi valmistautuakin.

- En mä nää näkövammaista mitenkään rasitteena, hän pohti ääneen.
- Tietysti se saattaa johtua siitä, että mä olen työn puolesta ollut niin paljon tekemisissä näkövammaisten kanssa, että se on normalisoitunut ja mä otan automaattisesti huomioon sellaisia asioita, joita jonkun ns tavallisen ihmisen olisi hitaampi sisäistää.

- Mä aattelinkin, että sä oot spesiaalitapaus, kun oot niin avarakatseinen ja tottunut sokeisiin, Ilona myönsi hiljaa.
- Kuka tahansa voi olla, jos osaa katsoa pintaa syvemmälle, Satu vastasi. Hän oli jo päässyt yli mahdollisesta närkästyksestä.

- Harvempi sitä ihastuu ihmiseen, jolla on joku vamma tai sairaus, ellei sit oo joku creepy fetissi, Satu aloitti ja Ilona tyrskähti.
- Vaan siihen ihmiseen, mikä se sen vamman takana on. Jos se vamma jotenkin liittyy siihen, niin mä ainakin aattelen, kuinka hienosti Rami osaa suhtautua siihen ja elää ja tehdä asioita siitä huolimatta.

- Teistä tulee varmasti onnellisia, Ilona totesi vilpittömästi.
- Mä uskon kanssa, että me voitais olla hyvä tiimi, Satu vastasi ääni täynnä hymyä.

- Mitä uutta täällä on tapahtunut tällä välillä? Satu vaihtoi puheenaihetta.
- Hmm.. Nikon sisko on käymässä. Se kävi eilen mullakin ihan yllättäen, Ilona muisti.
- Oho! Millainen se on?
- Niinku Niko, mutta pirteempi ja hymyilevämpi. Sellainen, että viiden minuutin päästä tuntui kuin oltais tunnettu koko elämämme, Ilona naurahti.

- Se ehdotti, että jos menisin Helsinkiin opiskeleen, voisin mennä sen luo asumaan. Mut emmä tiedä.. Siitä olisi niin paljon vaivaa sille ja sit mulle se olis niin iso muutos.
- Aiothan sä kuitenkin harkita?
- Joo. Mut mä en haluu kertoo vielä kenellekään muulle.

- Voisitko sä auttaa mua sen hakuprosessin kanssa? Ilona kysyi ujosti.
- Eihän mun tarvitse ottaa sitä vastaan, mutta olisi ainakin selvitetty se mahdollisuus.
- Tietysti! Koska sä aiot kertoa muille?

- Sitten kun on tullut tieto, että pääsisin ja oon päättänyt meneväni ja sopinut Nicolen kanssa. Niin moni asia voi vielä muuttua sitä ennen, Ilona huokaisi.
- Mut pakko tässä on jotain tehdä, mä oon kuluttanut jo monta kuukautta hukkaan. Ehkä se koulu auttaisi mua aloittaan oikeaa elämää, jossa musta olisi myös hyötyä, eikä vain riesaa muille.

- Musta tuntuu silti pahalta jättää kaikki tänne. Äiti ja isä, silloin kun se sattuu oleen paikkakunnalla, Noora, sä..
- Mä saatan myös muuttaa Helsinkiin jossain vaiheessa, koska Rami asuu siellä, Satu sanoi nopeasti.
- Ainakin mulla olisi yksi kaveri siellä sitten, nuorempi nainen hymyili huojentuneena lohduttavasti tiedosta.

***

Niko oli käynyt siskonsa vierailun aikana jo koko inhimillisen tunneskaalan läpi, vaikka Nicole oli ollut Lahdessa vasta kolme päivää. Läheinen sisarussuhde oli yhtälailla hyvä, kuin huonokin asia. He tiesivät tasan tarkkaan toistensa heikkoudet ja vahvuudet ja ilkikurinen pikkusisko aiheutti ajankulukseen harmaita hiuksia veljelleen.

Illalla, kun Niko oli kuullut siskonsa vierailleen Ilonalla, hän oli ollut suoraan sanoen kauhuissaan. Hän oli varma, että tiedossa olisi kiusoittelua ja vihjailua ja vähintäänkin puhetulva "Ilona sitä, Ilona tätä".

Veljen yllätykseksi nainen oli kuitenkin hyvin vaitonainen. Hän oli vain todennut, että tykkäsi Ilonasta tosi paljon ja heillä oli ollut oikein mukavaa aikaa.

Sisimmässään Niko huomasi toivovansa, että olisi kuullut vähän enemmänkin vierailun kulusta ja puheenaiheista. Mutta hän oli aivan liian ylpeä ja itsepäinen kysyäkseen lisätietoja. Siitä pikkusisko olisi ainakin saanut sytykettä kiusotteluun.

Enimmäkseen Nicolen seura oli Nikon mieleen. Hän oli aina vähän huolissaan siskostaan tämän ollessa muualla, mutta nyt hän ainakin saattoi olla varma, että sisko oli turvassa.

Myös jaettu lapsuus ja hyvät ja huonot muistot olivat muovanneet heistä lähes erottamattomat, parhaat ystävät ja Nikosta jopa tuntui, että ilman siskoa elämän palapelistä puuttui puolet paloista.

Toinen puoli oli ollut Pipsa, mutta se oli ohi. Nicolen kanssa eläessä puolikaskin palapeliä oli tarpeeksi. Mies toivoi hartaasti, että sisko olisi asunut lähempänä.