Edes ystäviä

XVII

- Kulta, katsotaan tämä vielä, että mä saan postitettua kaikki kerralla, äiti suostutteli.
Ilona heittäytyi selälleen sohvalle ja päästi epätoivoisen älähdyksen.
- Yleisesti näistä saa vain kaksi kuukautta takautuvasti, niin ne pitäis tehdä nyt. Mä olin vähän huolimaton, kun unohdin itsekin, äiti jatkoi perustelua hieman harmistuneena itseensä.

Naiset olivat istuneet kaksi tuntia käyden läpi Nikon ylös merkitsemiä nettisivuja, soitelleet virastoihin ja yrittäneet ymmärtää kapulakieltä. Ilonan päätä särki ja hän oli luovuttamisen partaalla.

Äiti taas oli elementissään. Hänellä oli epäilyttävä intohimo kaavakkeiden täyttöön, oli se sitten arvontakuponki tai veroilmoitus. Muu perhe luonnollisesti kiitti ja kumarsi.

- Minne sä olet säilönyt ne lääkäreistä tulleet paperit? Pitäisi skannata mukaan tänne.
Ilona huitaisi vain laiskasti kirjahyllyä kohti.
- Jossain alahyllyllä punaisessa kotelossa.

Äiti touhotti papereita järjestykseen ja mukaan eri hakemuksiin ja ilmoituksiin. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa! Eikö olisi voinut ilmoittaa vain yhteen paikkaan ja kaikki olisi hoitunut sitä kautta?

- Koska sä näät sitä Satua taas? Äiti kysyi. Hän oli ollut valtavan innoissaan kuultuaan Ilonan suunnitelmista ja edellispäivän tutustumisesta Satuun ja näkövammaisten toimintayhteisöön.

Ilona ei kertonut, mikä nimenomainen asia sai hänet liikkeelle, mutta hän oli todennut, että krediitit kuuluivat Nikolle. Se oli loppujen lopuksi kylmä totuus.

Nainen ei ollut varma olisiko hänen pitänyt informoida Nikoa tapaamisen kulusta. Lopulta hän oli päättänyt, että riittäisi, kun hän mainitsisi asiasta seuraavalla näkemisellä. Jos sellaista edes tulisi. Edellisen kerran, kun he olivat keskustelleet asiasta, Niko oli käytännössä irtisanonut itsensä.

Mutta se tuli auttamaan eilen aamulla. Laskuttaakohan se siitä, vai oliko se ystävänpalvelus?
Ilonan mielessä pyöri kysymyksiä, mutta hän epäili, että Niko ei ilahtuisi yhteydenotosta vapaa-ajallaan.

- Oho, kello on jo viisi. Mulla on hirvee nälkä. Haluutko sä lähtee RAXiin syömään? Äiti ehdotti. Ilonaa ei tarvinnut paljoa suostutella.

- Jaksatko sä kävellä? Kun me ei kumminkaan saataisi autoa ihan nurkalle, äiti touhusi huolestuneena.
- Äiti, mun jalat toimii aivan mainiosti. Mä olen vaan näkövammainen..

Ilonaa ärsytti se, että monet ihmiset olivat alkaneet kohdella häntä kuin invalidia. Ehkäpä hän käveli hieman hitaammin kuin aiemmin, mutta se johtui siitä, että hän joutui tunnustelemaan tietä edessään, ei siitä, etteivätkö jalat olisi toimineet.

- Niin tietysti, äiti nolostui ja vaihtoi aihetta, jottei tunnelma olisi jäänyt kovin vaivaantuneeksi. Vaiteliaina naiset kulkivat keskustaan.

Äiti avasi ravintolan oven tyttärelleen ja johdatti tämän vapaaseen pöytään. Hän lähti maksamaan ja hakemaan ruokaa ja Ilona keskittyi sisäistämään ympäristöään äänien ja tuoksujen avulla. Vilkas puheensorina täytti ravintolan. Suurin osa äänistä kuului koululaisille.

- Mä otin sulle lihapullia, jotain salaattia ja tonnikala-, sekä kinkkupizzaa. Ja tuossa on Spritee juomaksi. Toivottavasti ne kelpaa?
- Oikein hyvin.
- Hyvä. Mä haen vielä itselleni. Aloita vaan jo, ennenkuin jäähtyy.

Ilona iski haarukkansa lautaselle ja sai pyydystettyä lihapullan.

- Eiks toi oo se sokkotyyppi, joka kaato limsat Pipsan päälle, kuului yhtäkkiä vaimea huudahdus jostain läheltä.

Ilona ei tunnistanut ääntä, mutta tunnisti varsin hyvin, kenestä oli puhe. Onneksi äiti ei tainnut olla kuuloetäisyydellä, tyttärellä olisi ollut hieman selitettävää.

- Ssh, se on sokee, eikä kuuro, kuului matala ääni. Sen Ilona ehti tunnistaa ennenkuin aika pysähtyi.

***

Niko kuunteli kaverinsa höpötystä ja tökki hajamielisesti haarukalla ruokaansa.
Mun sosiaalinen elämä on aika säälittävää, kun mä olen alentunut hengailemaan Juhan kanssa useemmin kuin olisi terveellistä.

- Eiks toi oo se sokkotyyppi, joka kaato limsat Pipsan päälle, Juha huudahti yhtäkkiä. Niko käänsi rajusti päätään luoden yleiskatsauksen ympäristöön. Muutaman metrin päästä hän pongasi tutunoloisen bruneten.
Onko Ilona yksin täällä?!!

- Ssh, se on sokee, eikä kuuro, Niko sihahti korvat kuumottaen. Hän vilkaisi uudestaan Ilonaa. Nainen oli pysähtynyt sijoilleen. Hän räpsytteli hurjasti silmiään. Sitten kuului kilahdus haarukan pudotessa kädestä pöydän kautta lattialle.

Niko reagoi ennen kuin ajatteli. Hän ryntäsi Ilonan luo valmiina vastaanottamaan, jos nainen putoaisi tuolilta. Niin ei onneksi käynyt. Ilonan silmät räpsyivät raivokkaasti vielä muutaman sekunnin ja sitten hän havahtui ikäänkuin transsista.

Ilona tunnusteli hämillään pöytää etsien ilmeisesti haarukkaansa.
- Ilona, Niko aloitti rauhallisesti. Nainen säpsähti näkyvästi.
- Niko? Hän henkäisi.
- Huomasitko sä mitä tapahtui?
- Öö mä taisin pudottaa haarukkani?
- Sä sait poissaolokohtauksen, Niko korjasi.

Naisen kasvoille levisi hieman säikähtynyt ilme.
- Kestikö se kauankin?
- Alle kymmenen sekuntia, Niko arvioi ja Ilona rentoutui.
- Teinkö mä mitään outoo? Nainen varmisti epäröiden.
- Räpytit silmiäs ja pudotit haarukan, mutta mä taisin olla ainoo, joka tajus, mies rauhoitteli.

- Sun kaveri tunnisti mut, Ilona muisti.
- Joo se oli silloin Mäkkärissä ja otti sen videon.
Nainen nyökkäsi vaitonaisena.

- Et kai sä yksin täällä oo? Niko aloitti.
Samassa noin 45-vuotias nainen saapui pöydän luo.
- Hei, kukas sinä olet?
Tää on varmaan Ilonan äiti..
- Terve, mä oon Niklas Törmä.
- Ilonan avustaja, nainen oivalsi.
- Joo, mä näin kun Ilona..

- Niko näki mut täällä ja päätti tulla tervehtimään, Ilona keskeytti nopeasti ja siristi silmiään Nikon suuntaan.
- Ai, sepä kiva! Mä olen Elise Mäntylä, Ilonan äiti, nainen esitteli iloisesti.
- Mäntylä? Mut Ilona on Koivula, Niko sanoi kysyvällä äänellä.

- Juu, Ilonan isä on Koivula, mut mä säilytin tyttönimeni. Tykkään enemmän männyistä kuin koivuista, Elise naurahti iskien silmää.
Ilona ähkäisi vierestä. Niko arvioi hänen kuulleen letkautuksen erinäisiä kertoja aiemminkin.

- Äiti, mä pudotin vahingossa haarukkani, viittisitkö hakee uuden? Ilona puuttui keskusteluun.
- Toki, oota sekunti!

- Pliis älä kerro äitille siitä kohtauksesta, Ilona aneli Nikolta askelten kaikottua kuuloetäisyydeltä.
Niko tutki keskustelukumppaninsa ilmeitä arvioivasti.
- Se nostais hirveen haloon ja pakottais lähtemään saman tien. Mut mä oon ihan ookoo. Näithän sä itekin, ettei se kestänyt kuin muutaman sekunnin, nainen vetosi.
- Tän kerran, Niko huokaisi.

Samassa Elise palasi uuden haarukan kanssa.
- Kiitos muuten siitä listasta, me käytiin sitä tänään läpi, nainen muisti.
- Eipä mitään.
- Koska te näätte seuraavan kerran?

Niko vilkaisi Ilonaa, mutta tämän kasvot olivat täysin ilmeettömät.
- Meillä ei oo sovittuna mitään, Niko aloitti epäröiden ja piti katseensa Ilonassa.
- Tehän voisitte käydä porukassa tutustumassa sinne Lepolaan, Elise ehdotti huomaamatta vaivaantuneisuutta nuorten välillä.

Ilona painoi päänsä ja puri huultaan.
- Joo, voitais varmaan, Niko vastasi rykäisten.
- Käykö sulle Ilona perjantaina?
Ilona kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi pienesti.
- Se on sovittu, Niko päätti, hyvästeli naiset ja palasi Juhan seuraan.