Edes ystäviä

XVI

Niko naksutteli niveliään ja tuijotti mietteliäänä kahvikuppiinsa. Litku oli jälleen kerran juomakelvotonta, mutta hän oli kaatanut sen joka tapauksessa pienen kakomisen kera kurkusta alas.

Mies oli juuri kuunnellut vastaajastaan Ilonalta tulleen viestin. Nainen oli kuulostanut vilpittömältä, mutta Niko yritti keksiä mahdollisimman monta syytä kieltäytyä. Hän tiesi kuitenkin alusta alkaen myöntyvänsä Ilonan pyyntöön.

Mies tarkasti kellonajan. Hänen piti olla Valmalla puolentoista tunnin kuluttua. Valma oli yli 80-vuotias mummeli, jolla kävi kodinhoitaja kahdesti päivässä, mutta rouva tarvitsi joka toinen tiistai jonkun kuljettamaan mihinkä lie marttakerhoon, vai oliko se jokin sotaveteraaneihin liittyvä.

Valma oli mummun naapuri, eikä ollut varsinaisesti Nikon asiakas samalla tavalla kuin Ville ja muut. Vanhus ei halunnut käyttää taksia ja kuskaaminen oli mummun kautta sovittu ystävänpalvelus, joskin Valma osallistui sentään bensakuluihin.

Niko pohti olisiko Ilona jo herännyt ja päätti mennä kokeilemaan. Hän oli päättänyt suostua naisen pyyntöön. Mukaan lähti läppäri ja nettitikku.

Mies pimputti ovikelloa ja jäi odottamaan. Sekunnit kasvoivat puoleksi minuutiksi ja sitten Niko soitti uudestaan. Kohta hän kuuli askelten lähestyvän ovea ja sulki silmänsä.

- Kuka siellä? Ilonan ääni huhuili.
- Niko.
- Okei.. Ovi rapisi ja avautui.
- Onko sulla vaatteet päällä, Niko kysyi edelleen silmät kiinni.
Hiljaisuus kesti pari sekuntia ja Ilona vastasi myöntävästi.

Niko avasi silmänsä ja astui sisään. Jännite oli vahva ja Ilona piti päätä alaspäin halaten itseään.
- Mä kuuntelin sun viestin.
- Okei.
- Kerro rehellisesti ootko sä ihan tosissas vai oliko tää vaan joku päähänpisto?

- Mä oon tosissani, Ilona vakuutti vakavalla äänellä ja yritti hakea katsekontaktia vahvistaakseen sanansa. Niko tiesi, ettei katsekontaktilla ollut Ilonalle merkitystä, mutta se oli liikuttava pyrkimys ilmaista vilpittömyys.

- Mä autan sua.
Nikon toteamus muutti Iloman koko olemuksen. Hänen ryhtinsä suoristui, kädet putosivat vartalon sivuille ja leveä, kaunis hymy levittäytyi kasvoille.
- Kiitos. Ääni tuli matalana ja paksuna.

- Mulla on nyt tunti aikaa ja mä otin läppärin mukaan, Niko esitteli.

Seuraava tunti kului siivillä. Niko tiesi jo työnsä puolesta jonkun verran tuista ja avustuksista, mutta näkövammaiseen henkilöön liittyvät asiat tulivat uutena.
- Tiesithän sä, että munkin palkan voi hakea korvattavaksi kaupungilta?
- Äiti on hoitanut sitä, joten uskon, että se on tietoinen.

- Ootko sä ollut yhteydessä näkövammaisten keskusliittoon?
- Sairaalassa puhuivat siitä, mutta mä en vielä.. Musta tuntui, että jos mä alkaisin perehtyä johonkin sokeiden juttuihin, se tekis musta oikeesti sokeen myös omassa mielessäni. Vaikka aika reaalielämää tää on, myöntää sen tai ei.

- Entä jos soitetaan sinne nyt ja mä voin mennessäni viedä sut sinne niitten toimipisteeseen. Ne on kumminkin ammattilaisia ja tietää paljon enemmän tästä..
- Aika hyvä idea!
- Mä oon tässä samalla kirjoittanut listaa nettiosoitteesta, jotka sun kannattaa käydä äitis kans läpi, siellä on noista tuista ja avustuksista ynnä muista.

- Sähän olet sairaslomalla nyt?
- Joo..
- Mitä sä sit aiot tehdä?
- En mä tiä.
- Vaihtoehdot on, että haet sairaseläkettä tai lähdet opiskeleen joksikin, mitä sä voi tehdä näkövammaisena, Kela kustantais yhden koulutuksen, Niko osasi kertoa.

- Vaikee keksiä mitään sellaista mitä voisi tehdä, mutta eläke on vähän turhan radikaali ratkaisu.. Mä haluisin tehdä jotain kummiskin, koska nyt mä oon ihan tyhjänpantti itselleni ja yhteiskunnalle.
- Mä ymmärrän sua. Hei meidän pitää lähtee, mutta kysele siellä toimistolla näistä, ne varmaan osaa kertoo.

Ilonan näkeminen ensimmäistä kertaa iloisena JA toiveikkaana vahvisti Nikolle, että hän oli tehnyt oikean ratkaisun lupaamalla auttaa. Ainakin nainen oli halukas hyväksymään ja etsimään apua sentään näkövammaisuuteensa.
One down, one to go.

***
Ilona asteli päivänpaisteeseen keskustassa sijaitsevasta toimistosta. Sää oli kylmä ja Ilona vieritti keppiään tien pinnassa havaitakseen mahdollista mustaa jäätä.

Hermostuneisuus ja jännitys alkoivat laantua. Käynti toimistossa oli ollut oletettua mukavampi. Hän oli saanut jo jotain pohjatietoja yhdistyksestä ja sen tarjonnasta ja puhelinnumeron henkilölle, jonka kanssa hän voisi jutella enemmän.

He olivat päätyneet soittamaan hänelle yhdessä saman tien ja kävi niin onnekkaasti, että nainen, Satu, oli juuri kaupungissa ja ehdotti tapaamista. Hän lupasi noutaa Ilonan toimiston edestä.

Satu näytti aika kookkaalta, vaikutti suosivan kirkkaita värejä ja hänellä oli hersyvä nauru. Hän oli ihminen, josta ei voinut olla pitämättä. Hän tervehti Ilonaa lämpimästi ja puhutteli häntä kuin ketä tahansa normaalia ihmistä. Sellaista kohtaamista Ilonalla ei ollut ollut lainkaan onnettomuuden jälkeen.

Naiset astelivat läheiseen kahvilaan ja istuivat käymään läpi Ilonan tilannetta. Satulle oli äärimmäisen helppo avautua, eikä hän nostanut haloota mistään, ei edes säälitellyt tai syyllistänyt.

- Mä yritin olla niinku koko näkövammaa ei olisikaan. Tietysti se on vaikeeta, mut aattelin, että jos jatkan elämääni niinku ennenkin, niin se jotenkin "pienenee".. Musta tuntui, että jos mä hyväksyn sen ja alistun, niin mä oon ihan hyödytön ja raukkamainen.

Satu kuunteli keskeyttämättä.
- Joka tapauksessa se on jäänyt sivuseikaksi kun olen joutunut juoksemaan lääkärissä ja kaikenlaisissa kuvauksissa ja tutkimuksissa epilepsian takia.

Satu hymähti ymmärtäväisenä.
- Miksi sä nyt sit aloit kiinnittään tähän huomiota? Nainen kysyi uteliaana.
- Äiti hommas mulle henkilökohtaisen avustajan, jonka kanssa oon hoidellu asioita kaks viikkoo ja se piti mulle eilen tulikivenkatkuisen saarnan. Ei ehkä erityisen hienotunteisen, mut mä taisin tajuta juuri sitä, millainen turhake mä oon omassa ja läheisteni elämässä.

- Ei se tee susta raukkaa, että sä ymmärrät omat rajoituksesi ja mukaudut vähäsen. Päin vastoin se tekee susta joustavan ihmisen ja auttaa uudessa arjessa, Satu huomio, kun Ilona lopulta hiljeni.

- Se on kuin jatkuvaa taistelua tuulimyllyä vastaan, mikäli sä yrität pitää kiinni vanhasta elämäntavasta. Mutta on tärkeetä, että sä tiedostat, että apuvälineet ja muut ihmiset, sun läheiset ja ammattilaiset, on sun hyödyksi ja auttaa varsinkin aluksi hahmottamaan ja kokoomaan uutta elämää kasaan.

Ilona nyökkäsi miettivästi. Aluksi. Hän piti sanasta.

- Siitä onnettomuudesta on kuitenkin vasta reilu kolme kuukautta, niin kukaan ei oleta sun selviävän ihan täysin henkisesti tai fyysisesti. Käykö, jos käydään läpi vähän, mistä kaikesta voi olla sulle nyt hyötyä ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota näkövammaisena?

Ilona nyökkäsi, eikä kyennyt pidättämään liikutuksen kyyneleitä. Hän nousi pöydästä ja kiersi sen päästäkeen halaamaan Satua.
- Sä oot enkeli.