Edes ystäviä

XXXXIV

Koulun alku häämötti ennen kuin Ilona huomasikaan. Hän tunsi olonsa kuin hermostuneeksi ekaluokkalaiseksi. Edellisenä päivänä hän oli jutellut puhelimessa äitin ja Nooran kanssa. Kumpikin oli ylireippaasti vakuuttanut, että kaikki menee hyvin.

Nicole tarjoutui tulla saattamaan hänet oikeaan paikkaan. Ilona mutisi, että siinä tapauksessa hän ei ainoastaan tuntisi oloaan ekaluokkalaiseksi, vaan myös vaikuttaisi sellaiselta. Lopulta hän oli ottanut tarjouksen vastaan.

Koulua ei voinut verrata mihinkään aiempaan. Kaikki mahdollinen oli uutta. Alasta ja paikasta opetusmetodeihin ja ihmisiin. Missään ei aiemmin ollut ollut niin paljon näkövammaisia ja niin hyvin huomioitu heidän tarpeitaan. Opeteltuaan vuoden selviytymään näkevien maailmassa koulu oli alkutotuttelun jälkeen kuin olisi paratiisiin päässyt.

Ilona joutui käyttämään pistekirjoitustakin enemmän kuin ennen. Hän oli hyvillään, että oli opetellut kirjaimet ja alkeet talven ja kevään aikana.

Kuvien tunnusteleminen vaati harjoitusta. Ne ilmaistiin korostamalla hahmojen tai esineiden ääriviivat ja pääkohdat. Aluksi nainen ei meinannut millään saada selvää pistelinjoista ja meinasi luovuttaa monta kertaa. Nicolen ja muiden näkevien avustuksella hän oppi ensin ymmärtämään kuvan sormillansa, kun sen sisältö sanottiin, ja lopulta itsenäisesti.

Kolmiulotteisten kohteiden tunnustelu oli kuitenkin paljon vaivattomampaa ja nopeutti oppimista.

Iltaisin Ilona oli väsynyt, mutta iloinen. Yli vuoden toimettomuuden jälkeen opiskelu tuotti tyydytystä ja onnistumisen iloa. Koulusta hän sai itsevarmuutta ja toiveikkuutta, että hänestä tulisi vielä joskus jotain.

Satusta tuli ensivisiitin jälkeen säännöllinen vieras. Hän ja Nicole pitivät joskus yömyöhäänkin jatkuvilla pulinoillaan huolen, että Ilona ei tuntenut oloaan yksinäiseksi.

Satun ja Ramin vihkitilaisuus järjestettiin kauniina, viileänä pejantai-iltapäivänä Helsingin maistraatissa. Ilona ja Nicole olivat lupauksensa mukaisesti läsnä.

Nicole oli välttämättä halunnut pukea Ilonan hienoksi ja löysi kirpputorilta laventelinsinisen kesäleningin, johon lainasi itseltään valkoisen boleron ja kengät. Ne olivat ehkä turhan kesäiset lokakuulle, mutta naiset päättivät, että häät olivat poikkeustapaus.

Meikki oli yhtälailla heleä ja Nicolen mukaan ilonamainen. Meikattavana olo tuntui hassulta pitkästä aikaa. Ilona ei ollut itse uskaltanut harjoitella meikkausta, kun yksinasuessa ei ollut ketään korjaamassa lopputulosta. Hän pelkäsi omilla yrityksillään päätyvänsä vain groteskiksi naisen irvikuvaksi.

Ennen onnettomuutta hän oli meikannut päivittäin ja meikittömänä ulos lähteminen oli tuntunut kuin alastomana kulkemiselta. Onnettomuuden jälkeen tapa oli jäänyt pois, eikä hän uhrannut ulkonäölleen erityisesti ajatuksia. Kun ei itse nähnyt peilikuvaansa selkeästi, itsekriittisyydeltä oli pohja pois ja samalla hän lakkasi huolehtimasta muiden mielipiteistä.

Hiuksensa hän oli Nicolen sinnikkäästä painostuksesta johtuen leikkauttanut. Edelleen kampaus peitti sokean oikean silmän osittain, mutta tukka ei enää roikkunut sen edessä, vaan se oli leikattu vinoksi ohentaen, joten koko kasvot eivät jääneet varjoon. Kaikessa omituisuudessaan kampaus oli jopa tyylikäs.

Nicolella oli yllään tummanpunainen kotelomekko, kullanvärinen huivi ja mustat kengät. Nainen vakuutti heidän olevan aivan tarpeeksi tyylikkäitä astumaan ulkoilmaan ja ansaitsi kommentillaan kikatuksen kämppäkaverilta.