Edes ystäviä

XXXIII

... Reilu puoli vuotta myöhemmin ...

Ilona seisoi rautatieasemalla ja puristi hermostuneena Vilin valjaita. Koira istui rauhallisesti ja katseli välinpitämättömästi ihmisvilinää. Se oli nyt töissä ja mikään muu ei ollut tärkeää.

Emäntä yritti kuulostella tuttua ääntä. Muutaman minuutin odottamisen jälkeen huojennus kulki hänen lävitseen, kun Nicolen huhuileva ääni lähestyi.

- Anteeks, mä oon myöhässä! Tässäkö on Vili? Se on tosi kaunis ja fiksun näköinen, Nicole puhui hengästyneenä. Ilona naurahti ja komensi Vilin seuraamaan Nicolea. Kaksikolla oli jo viikkojen kokemus toisistaan ja yhteistyö sujui lähes kitkattomasti.

Valmennus opaskoirien koulutuskeskuksessa ja lähiympäristössä oli ollut suureksi hyödyksi kummallekin ja vahva side oli syntynyt nopeasti. Lahdessa tapahtuneen lisäkoulutuksen ansiosta Ilona saattoi liikkua itsenäisesti ja paljon vapaammin, nauttien joka hetkestä.

Nainen tunsi saaneensa minuuttaan takaisin, kun ei ollut niin riippuvainen muista ihmisistä kodin ulkopuolella. Hän tunsi olevansa Vilille paljosta velkaa ja tunsi syvää kiitollisuutta.

Koira oli myös henkisenä tukena ja emäntä saattoi pahana päivänä haudata kasvonsa sen kaulaan ja vuodattaa kyyneleet pehmoiseen turkkiin. Jo koiran läsnäolo rauhoitti ja lohdutti häntä.

Vaikeita hetkiä tuli onneksi harvemmin ja harvemmin. Ilonan näkö oli palautunut toiseen silmään suurinpiirtein samalle tasolle, kuin se oli alkuperäisen onnettomuuden jälkeen. Eli sumeaksi, mutta ei täysin sokeaksi. Koira kulki hänen sokean silmänsä puolella ja valkoinen keppi oli vielä kolmantena apuna, joten hänellä oli suhteellisen kattava käsitys ympäristöstään.

Nicole johdatti kaksikon tottuneesti kotiinsa. Sinne oli helppo kulkea ja naisen kuvailut pitivät paikkansa, kaksio oli harvinaisen tilava ja valoisa. Ilona riisui Vilin valjaat työn päättymisen merkiksi ja lähti tekemään käsien ja kepin kanssa tupatarkastusta yrittäen hahmottaa tilaa.

- Haluutko sä syödä jotain nyt? Nicolen ääni kuului toisesta huoneesta.
- Aiotko sä ite syödä? Vieras huhuili.
- Joo, mä meinaan kuolla nälkään, talon emäntä vastasi naurahtaen.
- Siinä tapauksessa kelpaa oikein hyvin.

Ilona pääsi tarkastuksessaan keittiöön saakka ja kuuli Nicolen puuhailevan ruokaa pöytään hyräillen. Vieras selvitti tiensä pöydän luo ja istuutui.
- Mitä sulle kuuluu? Ei olla nähty kuukausiin!
- Niin ku sä olit just siellä kurssilla kun mä viimeksi kävin Lahdessa. Hyvää kuuluu! Mä kävin viime viikolla tarkastuksessa, niin ei löytynyt enää jälkeäkään syövästä.

- Vähänkö huippuu! Varmasti iso helpotus.
- Älä muuta sano!
- Onko sulla riittänyt töitä?
- Joo, nyt oon tehny töitä pääasiassa eri liikkeille, yksityisellä puolella on ollu hiljaisempaa talouskriisin takia. Mut laskut oon saanu maksettua ja ruuan pöytään.

- Ootko sä nähny Nikoo viimeaikoina? Mä yritin soittaa sille muutama päivä sitten, mutta se ei vastannu.. Nicole siirsi keskustelun veljeensä.
- En pariin viikkoon. Se on ollu niin vähän töissä mulla, että otti uuden avustettavan tähänastisten lisäksi ja muutti aikataulua, Ilona selitti.

- Äiti sanoi, että se uskoi nähneensä Nikon yks päivä kaupungilla jonkun vaaleen naisen kanssa, nainen jatkoi epäröiden.
- Mut se saatto olla väärässäkin, äitihän on nähnyt Nikon vaan kaks kertaa, ja nytkin se oli kävelemässä viistosti poispäin, hän totesi nopeasti, kun kuuli Nicolen vetävän hitaasti henkeä.
- Onkohan se palannut Pipsan kans yhteen, Nicole mietti paheksuvasti.

- Vaikee sanoo. Ei se ainakaan oo puhunut mitään sen suuntaista! Vaikka mikskäs se mulle puhuiskaan henkilökohtaisia asioitaan, Ilona totesi välinpitämättömällä äänellä. Nicole ei niellyt kommenttia.
- Miksi ei? Tehän ootte kavereita?!

Nuorempi nainen naurahti kuivasti.
- Jaa'a, ei ainakaan kovin läheisiä. Sillä on ollu muuta ohjelmistoo ja se on kartellut mua, tietoisesti tai ei.

Ilona yritti piilottaa pettymyksen äänestään. Tosiasia oli, että hän oli ikävöinyt Nikoa. Äitin kanssa välit olivat varsinkin Vilin tulon jälkeen lähentyneet, mutta eivät palautuneet ennen onnettomuutta -tasolle.

Nooraa hän näki viikottain, mutta kävi ilmi, että ystävä oli allerginen koirille, joten Vili oli jonkinasteinen ongelma. Puhelimessa he puhuivat kuitenkin monta kertaa viikossa ja kävivät silloin tällöin kaupungilla ilman koiraa.

Satun suunnitelmat olivat toteutuneet täsmälleen niinkuin hän etukäteen maalaili. Satu ja Rami olivat jaksaneet pitää matalaa profiilia täsmälleen kaksi kuukautta ja sen jälkeen varmasti koko maailma kuuli heidän onnestaan. Satu oli siirtänyt itsensä ja omaisuutensa Helsinkiin kolme viikkoa sitten.

- Jännittääkö haastattelu?
- Vähäsen.
Ilona oli kuin olikin hakenut ammattikouluun ja saanut kutsun haastatteluun. Samalla hän päätti vierailla Nicolella ja tutustua ympäristöön.

- Hyvin se menee. Ja sä tuut rakastuun tähän paikkaan niin paljon, että alat pakkaan tavaroita heti kotiin päästyäsi, Nicole kiusoitteli.
Ilona naurahti, mutta ei väittänyt vastaan.
Onko tässä mun tulevaisuus?

Aika Nicolen kanssa kului rattoisasti ja tämä esitteli hänelle kesäistä Helsinkiä. Lahteen verrattuna kaupunkia ja jatkuvaa kuhinaa olisi voinut kuvailla pelottavaksi, mutta siihen varmasti tottuisi.

Ilona sopi tapaamisen Satun kanssa kolmantena päivänä ja Satu toi näytille myös Ramin. Mies oli suurikokoinen ja Ilona pystyi erottamaan kasvoilla tuuhean, tumman parran. Hän yritti kuvitella mielessään Satun mainitsemat lukuisat tatuoinnit miehen käsivarsissa.

Luonteeltaan karski mies muistutti kuitenkin enemmän pehmonallea. Ilonalle kävi varsin pian selväksi, mistä syystä Satu oli niin ihastunut Ramiin.

Ramin äänensävystä ja sanoista kuuli, että hän lähes palvoi Satua. Vaikka kukapa ei. Uhkea nainen oli värikäs niin ulkonäöltään, kuin persoonaltaankin. Hän oli reipas ja välillä ronski, mutta yksi välittävimpiä ja avuliaimpia ihmisiä, joita Ilona tunsi. Nuoripari oli, kuten Satu oli kauan sitten virkkonut, 'hyvä tiimi'.

***

Nicole oli jännittänyt etukäteen Ilonan ja Vilin tuloa. He olivat puhuneet puhelimessa ajoittain, mutta tapaamista ei oltu onnistuttu järjestämään. Kaikki pelot osoittautuivat turhaksi samalla sekunnilla, kun hän näki ystävänsä.

Tuntien ja päivien kuluessa ystävyys senkun vahvistui ja Nicole toivoi hartaasti, että Ilona päättäisi muuttaa hänen luokseen.

Nicole esitteli Ilonalle kaupunkia, mutta myös toisinpäin. Näköaistinsa sijasta vierailija teki huomioita pääasiassa äänien ja tuoksujen perusteella ja kommenteillaan avasi Nicolellekin kotikaupunkia aivan uudelta kantilta.

Sisustussuunnittelijana nainen oli oppinut antamaan pääpainon visuaalisuudelle ja nojautumaan näkökykyynsä, mutta Ilonan myötä tuntui kuin hänelle olisi ilmestynyt uusiakin aisteja. Hassua, miten paljon sokea ihminen voi opettaa arjen kauneutta!

Ilonan seura ja havainnot olivat inspiroivia niin ammatillisesti, kuin yksityiselämässäkin. Opaskoiran ja opastettavan saattaminen junalle oli haikeaa, mutta ilmaan jäi lohtua tuova sana väliaikaista. Sillä nyt oli selvää, että jos Ilona vain hyväksyttäisiin, hänen elämänsä siirtyisi pääkaupunkiin.