Edes ystäviä

XXXVIII

Mä tajusin tänään Nikolla käydessä, kuinka vaikeeta tulee oleen jättää tää kaikki taakse. Äiti, Noora, Katariina ja Niko. Entä jos mä en pääsekään muuttaan takasin tänne koulun jälkeen? Jos mä en saa töitä. Mun pitäisi aloittaa uusi elämä taas vieraassa paikassa ja hankkia uusia ystäviä. Miten mä teen sen sokeena? Se oli vaikeeta jo näkevänä. Nyt mä en osaa luottaa muihin tai ottaa itse kontaktia. Ja kukapa edes haluaisi sokkoa tyttöä ystäväkseen. Täällä mä olen niin onnekas, että ympärillä on ihmisiä, joista mä välitän ja jotka välittää musta.

Niko pysäytti lukemisensa kokien omantunnon  pistoksen tiedostaessaan, että oli Ilonan yksityisellä alueella. Hän sulki sivun nopeasti ja klikkasi netin auki. Ajatus ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan.
Ilona on lähdössä.

Se ei tullut uutena. Siitä oli puhunut ensin mummu, sitten Nicole ja lopulta Ilona itsekin. Tuntui kuitenkin oudolta ajatella, että Ilona muuttaisi pikkusiskon luo, mutta Niko yritti tottua siihen. Kyseessä ei ollut hänen elämänsä. Viime syksynä hänen mielipide olisi ollut toinen, mutta sekä Nicole, että Ilona olivat kasvaneet henkisesti ja he tuntuivat tulemaan hyvin toimeen. He myös ymmärsivät toisiaan tasolla, jolle Niko ei terveenä ihmisenä voinut päästä.

Oli oikeastaan huojentavaa, että kumpikin nainen sai jonkun, joka huolehtisi ja katsoisi perään. Kuvaannollisesti.

Ilona käveli varovasti kahvikuppeja kantaen.
- Onks tää nyt järkevää juoda vielä tähän aikaan kahvia? Hän kyseenalaisti vielä viimeisen kerran.
- Mä en joka tapauksessa sais unta ens yönä, joten samaan konkurssiin menee sekin, Niko huokaisi.

- Haluutko sä puhua siitä? Ilona kysyi väkinäisesti.
- Haittaisko se sua? Niko kysyi vuorostaan tarkkaillen huolellisesti naisen reaktiota.
Ilona kohautti olkiaan ja katseli ikkunasta ulos.
- Jos se auttaa sua, niin oon pelkkänä korvana.

Syntyi hetken kiusallinen hiljaisuus, mutta lopulta Niko katkaisi sen rykäisyllä ja alkoi epävarmasti puhua.
- Anteeks vielä siitä satamassa tapahtuneesta jutusta.
Tuntuu kuin siitä olisi vuosia, vaikka se sattui vasta muutama tunti sitten.

- Nah, se ei ollut sun syy.
- Mut mun olis pitäny puolustaa sua enemmän. Mä uskon kuitenkin, ettei Pipsa tarkottanu sitä pahalla sulle, vaan enimmäkseen provosoidakseen mua. Mä en ymmärrä mikä sille on tullu, se oli aina semmoinen naapurintyttö-tyyppi, tiäksä? Sen vanhemmilla on rahaa, mut se ei noussu Pipsan päähän. Ja se oli mun tukena, kun ensin isä ja sitten äiti kuoli ja Nicole sairastui.

Ilona oli istuutunut nojatuoliin lähes vastapäätä vierastaan ja vaikutti kuuntelevan keskittyneesti. Havainto rohkaisi Nikoa jatkamaan ja puhuminen kävi helpommaksi hetki hetkeltä.

- Nyt se omilla puheillaan vesittää kaiken, mitä se on joskus tehnyt tai sanonut. Mä en tiedä mikä versio siitä on aito, mies päätti lopuksi huokaisten.
- Mä luulen, että se alkuperäinen, Ilona arveli.

- Mut se on eläny sun mukana kaikki ne vaikeudet, ja vaikka ne ei ookaan koskettanut sitä niin syvästi, se on käyny ne läpi ja ollu sun olkapäänä. Te kumpikin ootte ollu liian nuoria semmoiseen. Mut sä oot vahva ja pääsit läpi ja Pipsa ei ollu niin vahva. Sun puheista päätellen se koki, että nuoruus jäi vähän välistä. Ehkä se nyt tuolla teiniangstilla ottaa sitä takaisin..

Niko kuunteli naista ja nyökkäili ajatuksissaan.
- Se tais olla multa aika itsekästä vetää se mukaan omiin ongelmiin. Siinä iässä muut kävi bilettämässä ja me järjesteltiin hautajaisia, Niko hymähti.

- Enpä tiedä, sitähän varten ihmiset pariutuu. Että on joku jakamassa hyviä ja huonoja hetkiä, Ilona naurahti.
- Mutta Pipsa ei ollut valmis siihen. Sillä varmaan oli ihan erilaiset käsitykset parisuhteesta, hän lisäsi.

Niko myötäili hymähtelyillään ja huomasi saaneensa perspektiiviä asiaan. Hän tunsi edelleen tulleensa petetyksi, mutta ymmärrys, että Pipsa ei ollut valehdellut hänelle koko aikaa, vaan nainen oli muuttunut aikojen saatossa, auttoi hieman.

- Me oltiin niin hirveen nuoria, kun alettiin seurusteleen. Silloin sitä vielä uskoo, että unelmien prinssi tai prinsessa voi löytyä kasiluokalla, mutta ihmiset kasvaa ja kypsyy joka tapauksessa ja voi olla ihan erilaisia muutaman vuoden päästä, vaikkei mitään traagista tai maailmaa mullistavaa tapahtuisi, Niko ajatteli ääneen jatkaen Ilonan ajatusketjua.

Ilona nyökkäili vahvistaakseen olevansa samaa mieltä. Nikon vaiettua hän avasi suunsa.
- Sä ja Nicole ootte semmosia Feenikslintuja. Te ootte käynyt läpi niin paljon, mut sitä ei ikinä uskois päällepäin. Mä oikeesti ihailen teitä.

***

Kommentti tuli sydämestä ja Ilonan kasvot punehtuivat hieman. Hän käänsi nopeasti päänsä alaspäin ja antoi hiusten pudota verhoamaan kasvoja.

- Kiitos. Toi on kiva kuulla. Mut sama koskee sua, säkin oon päässy pitkälle, Niko totesi vilpittömästi.
- Siitä onnettomuudesta on näinä päivinä vuosi, Ilona muistutti.
- Siihen aikaan on mahtunut kaikenlaista, on aikakin, että pääsee elämässä eteenpäin.

Nainen vaipui hetkeksi muistoihinsa ja ne muovasivat kasvonilmeitä tuskaisista ahdistuneisiin, mutta välillä iloisinkiin. Viimeiseksi jähmettyi tyyni ja rentoutunut ilme.

- Vielä on paljon matkaakin, Ilona vielä totesi yksinkertaisesti.
- Nyt mä vasta oon oppinut ja hyväksynyt kuka mä oon, mutta vielä on auki mitä mä teen.

Ilonan mieleen palautui edellispäiväinen tuntojen purku tietokoneelle. Silloin hän oli tuntenut olonsa todella ahdistuneeksi ja eksyneeksi. Tunteiden muuttaminen sanoiksi oli auttanut.

- Mitä sä ootat tulevaisuudelta? Niko uteli.
Roolit tais vaihtua. Nikon vuoro tentata..
- Elämää. Mä en haluu tietää tai suunnitella kaikkee etukäteen, mut mä tähtään siihen, että vanhana ja ryppyisenä mä voisin olla ylpeä itsestäni ja siitä, mitä mä olen saavuttanut, Ilona pohti vakavasti.

- En mä mikään Helen Keller voi olla, musta ei kirjoiteta kirjoja tai kerrota historiantunneilla, mut jos mä voisin saavuttaa jotain edes henkilökohtaisella tasolla, mä olisin tyytyväinen, nainen kaavaili naureskellen.

- Se on hyvä tavoite. Elää niin, että tuntee eläneensä tarkoituksellisesti, Niko nyökytteli.
- No regrets, Ilona lisäsi.

- Miten sä luulet, että Nicolen kanssa menee? Niko kysyi.
Tää on ihan kuin kallonkutistajalla istuisi! Mutta ehkä se on reilua, kun ensin kaivauduttiin tuon päähän.
Ilona nousi seisomaan ja käveli taas ikkunan ääreen. Ajatuksia vaikutti olevan helpompi jäsennellä seisten ja ulos tuijottaen.

- Aika näyttää. En mä muuta osaa sanoo. Ei se varmasti ihan helppoa ole ja tiedän, että mun kanssa varsinkin on haastavampaa, kuin se on vielä ymmärtänytkään, mutta jos nyt ees aluksi pärjättäisiin. Mä voin sit etsii omaa kämppää jos tuntuu, että ei. Miten sä luulet, että me pärjätään?

Niko mietti hetken.
- Varmaan aika hyvin. Teissä on paljon samaa ja te teette hyvää toisillenne. Ei Nicolekaan ole kaikkein helpoin ihminen, mutta te varmaan tasapainotatte toisianne.

Niko oli ilmestynyt Ilonan taakse katselemaan myös ulos. Ilona ei nähnyt miestä, mutta tunsi juuri ja juuri lämpimän, rauhallisen hengityksen ihollaan ja sen aikaansaamat väreet selässään. Hän ravisti nopeasti tunteen pois ja keskittyi kuuntelemaan hiljaisuutta hiipuvassa kesäillassa.

Vihdoinkin kaikki on niinkuin pitää.