Edes ystäviä

VII

- Mitäs meillä tänään on? Niko kysyi hieroen käsiään yhteen muka innostuneena.
- Mun pitää siivota huoneeni.
- Niinpä tietenkin... Muistatko mitä piti tehdä.
- Eeen..

Matias oli lähellä Nikon ikää ja asui tuetusti omillaan. Hän osasi tehdä asioita, mutta tarvitsi valvojan saadakseen ne suoritettua. Saamaton olisi voinut toimia yhteenvetona Matiaksesta. Se oli sekä sairauteen, että Nikon epäilyjen mukaan myös perusluonteeseen liittyvää.

Nikon asiakkaana hän oli ollut puoli vuotta ja mies oli käynyt turhautumisen tuolla puolen useita kertoja. Matiaksen sisko hoiti "hauskuutuspuolen", mutta Niko kävi kolme kertaa viikossa valvomassa, että arki sujui ja kotityöt oli tehty.

Ne lähtivät niinkin pienistä asioista, kuin tyhjän maitotölkin pistämisestä roskikseen. Matias eli niin omassa maailmassaan, ettei kiinnittänyt huomiota pikkuseikkoihin. Syödä hän sentään osasi itsenäisesti, kun hänelle toimitettiin valmisruoka.

- Missä on likaisia vaatteita? Niko aloitti ja osoitti vihjaavasti sormella sängyn alle.
Matias keräili vaatteet pyykkisäkkiin, jonka hänen siskonsa vei kahdesti viikossa.

- Vaihdetaanko lakanat? On tainneet vähän sotkeentua..
- Joo, Matias naurahti kuin hyvällekin vitsille.

Niko olisi halunnut pyöräyttää silmiään. Normaalisti hän olisi jaksanut Matiaksen samalla drivella kuin muutkin asiakkaat. Normaalisti hän ei näyttänyt ärsyyntyneisyyttään. Tänään ei ollut 'normaalisti'.

Nicole oli soittanut heti aamusta pirteänä ja selkeästi hoidoista toipuneena. Valitettavasti hän oli päättänyt kuulustella veljensä elämän läpikotaisin ja Niko oli joutunut tekemään selonteon Pipsan tempauksesta.

Sisko ei ollut turhan tarkka valitessaan lohduttavia sanoja ja Niko tunsi puhelun jälkeen itsensä vieläkin suuremmaksi luuseriksi. Hän syytti itseään Pipsan lähdöstä jo ennenkin puhelua, mutta Nicolen töksähtelevät huomautukset vain pahensivat asiaa.

Niko pääsi niinkin pitkälle, kuin epäilemään omaa pätevyyttään henkilökohtaisena avustajana. Kuvitteliko hän vaan olevansa henkisesti sopiva työhön? Vai onnistuiko hän vain siirtämään kaiken sen stressin ja huolen, jota Nicolesta ja asiakkaista huolehtiminen toi, eteenpäin omille läheisilleen? Silloin hän ei ollut asiakkaitaan parempi, eikä ansainnut edes parisuhdetta. Miten Pipsa oli jaksanut häntä niin kauan? Oliko kaikki pelkkää sääliä viimeisinä vuosina?

Niko rämpi syvällä itsesäälin ja katumuksen suossa. Hänen mielensä oli vain puolittain mukana Matiaksen luona ja tämä aisti sen ja yritti laiskotella.

Niko lähti 20 minuuttia etuajassa. Hän oli päätynyt siivoamaan itse loppuun päästäkseen nopeammin pois. Äkäisesti hän käänsi auton keskustan suuntaan ja päätti tehdä visiitin ainoan henkilön luona, joka oli aina tukenut häntä, eikä voinut edes lempata häntä verisiteiden velvoittamana.

- Hei mummu.
- Niklas! Tämäpä kiva yllätys.
- Ei oikeestaan. Olis vähän kerrottavaa.
- Mitä nyt on sattunut? Töissäkö jotain?
- Ei kun se koskee mua ja Pipsaa. Se lemppas mut.

***

Ilona kulki vakikaupassaan kori kädessä. Hän oli kiertänyt sen äidin ja Nooran kanssa niin usein, että osasi jo ulkoa. Hän olisi osannut kyllä reilun kilometrin päässä olevan supermarketinkin lähes tuote tuotteelta ulkoa, mutta hän ei ollut kyennyt mennä palaamaan onnettomuuden jälkeen hakemaan säälipisteitä entisiltä työtovereiltaan.

Niina oli käynyt katsomassa häntä sairaalassa ja tuonut ison kukkapuskan koko työporukalta. Hän oli luvannut pitää yhteyttä, mutta molemminpuoleisten kiireiden ja tosiasian, että he eivät loppujen lopuksi olleet niin hyviä ystäviä taukohuoneen ulkopuolella, vuoksi yhteydenpito oli kutistunut yhteen soittoon.

Tuttu myyjä pysytteli Ilonan lähietäisyydellä tullakseen apuun tarvittaessa. Heille oli muodostunut sanaton sopimus, että Ilona yrittäisi yksin, eikä myyjä hengittäisi niskassa, mutta Ilonan ei myöskään tarvitsisi lähteä huhuilemaan tai etsimään jotakuta apuun silloin kun sitä tarvittiin. Ehkä sellainen 'itsenäisyys' oli hieman teennäistä, mutta Ilonan päivät koostuivat pienistä onnistumisista ja jos hän sai itsenäisesti pongattua oikeanlaisen maitotölkin, sitä sai pitää jo saavutuksena.

Kassalla Ilona ojensi suosiolla rahapussinsa myyjälle, joka otti tarvittavan käteismäärän. Sellaisen luottamuksen osoittaminen ei ollut luontaista Ilonalle. Ylipäätään sellainen tilanne. Muutama kuukausi sitten Ilona oli itse istunut kassalla palvelemassa ihmisiä. Nyt hän ei kyennyt maksamaan edes omia ostoksiaan!

Noora istui oven takana odottamassa. Hän oli tottunut Ilonan itsenäisiin ostosreissuihin, eikä panikoinut turhia. Naiset tervehtivät iloisesti halaten ja Noora purki kauppakassin jääkaappiin Ilonan istahtaessa lepäämään. Itsenäinen reissu oli vienyt mehut ja hänen kätensä tahtoivat alkaa tärisemään adrenaliinin laskettua.

- Äiti hommas mulle avustajan, Ilona totesi painottaen huvittuneena viimeistä sanaa.
- Miten se avustaa? Noora kysyi samalla äänenpainolla.
- En oikein älynny, se kai voi kulkee mukana asioilla tai olla lapsenlikkana jos mä aion tehdä jotain vähemmän fiksua tässä tilassa.
- Jos? Mä sanoisin kun sä teet jotain tyhmää, Ilonan aina niin kannustava ystävä kikatti.

- Enivei, se on semmonen jätkä, alle kolmekymppinen, mutta mua vanhempi, uskoisin ainakin äänen ja käytöksen perusteella.
- Onks se söpö? Noora ei lopettanut peruskysymyksensä käyttöä senkään jälkeen, kun Ilona ei voinut enää nähdä. Tarkan kuvailun tilalle Ilona oli ottanut mielikuvituksensa.

- Äärimmäisen söpö. Sillä oli ruskee tukka, siniset silmät, perunanenä ja niin karseet nenäkarvat, että ne olis käyny melkein viiksistä. Ja hammaslääkärissä se ei ollu käyny varmasti ikinä, nainen luetteli täysin suoralla naamalla.
- Kuulostaa ihan mun tyyppiseltä. Asuuko se kaiken lisäksi vielä suolla?
- Siltä se haisi.
- Hey girlie, sun pitää esitellä meidät!

Vihdoin pokka petti ja kummatkin repesivät yhtaikaa nauruun.
- Oliks se varattu?
- Sen tyttökaveri oli tehny bänät edellisenä päivänä. Ei ollu kovin mahtavalla tuulella..
- Höh.
- Ja ne oli ollu yksissä yli kymmenen vuotta!
- Harmi.
- Niinpä!! Arvaa mitä muuten, selvis, että me istuttiin vierekkäin viikonloppuna koko matka Helsingistä Lahteen. Se ei ees tunnistanu mua.

Noora henkäisi ihmetyksen merkiksi.
- Aika sattuma!
- Joo. Me ei silloinkaan pidetty toisistamme.
- Etkö sä siis tykkää siitä?
- Vähän vaikee sanoo.. Se on mun avustaja nyt ja mä yritän tulla sen kans toimeen. Mut en sanois, että se mitään bestismateriaalia olis. Asemasi on siis turvattu. Nikon kanssa.. En oo varma voisko meistä tulla ikinä edes ystäviä.