Edes ystäviä

XXVII

Miksi mä menin sellaista sanomaan? Ei mun ole tarkoitus olla ikuisesti Ilonan elämässä. Ei ystävyys voi perustua pelkkään myötätuntoon toista kohtaan ja siinä on kaikki mitä mä tunnen.

Niko teki pulmallista itsetutkistelua ajaessaan kotiin pimeässä illassa. Ilonan avautuminen oli tainnut saada hänetkin tunteelliseksi. Mies oli iloinen, että sairas nainen oli saanut päästettyä ajatuksiaan pihalle, mutta hän ei voinut olla tuntematta, että se oli hänelle liikaa. Ilonan olisi pitänyt puhua vaikka psykiatrille tai edes äidilleen.

Sä olit oikea ihminen. Sen äiti olis saanu sydärin ja Ilona ei olis ikinä kehdannut puhua kallonkutistajalle niin henkilökohtaisia. Sä reagoit siten kuin siihen pitää ja sen takia se halusi puhua sulle.

Oliko se siunaus vai kirous? Mies ei osannut päättää. Enemmän ehkä siunaus, sillä Ilona oli vihdoin maalannut sielunmaisemastaan värikkään kuvan Nikon eteen. Totuus Ilonan huolista ja peloista oli muokannut Nikon näkemystä hänestä ja mahdollisesti suhtautumistapaakin. Hän tunsi Ilonan.

Totuuden nimissä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku uskoutui Nikolle. Pipsalla oli tapana puhua ihan kaikesta, no, melkein kaikesta. Nicole oli kerran kipeänä ja väsyneenä suutahtanut veljelleen ja pitänyt lähes samanlaisen puheen, kuin Ilona. Paitsi hänellä epilepsian ja näkövamman tilalla olivat leukemia ja kuolema.

Miksi mun pitää olla tekemisissä niin masentavien ja masentuneiden ihmisten kanssa, Niko ajatteli väsyneesti.
Vastaukseksi aivot toivat muistikuvan mummun taannoisesta kommentista.
"Sä olet yksi vahvimmista ihmisistä, joita mä tiedän."

Onko siinä mun elämän punainen lanka? Olla tukena muille ihmisille?
Mies pyöritteli kysymystä kielensä päällä. Se kuulosti pelottavalta ja vastuulliselta tehtävältä.

Tarkemmin mietittyään Niko tajusi olleensa sellainen ihminen siitä lähtien, kun isä oli kuollut. Sen jälkeen Niko alkoi kantaa vastuuta läheisistään ja ottaa tavallaan isänsä roolin perheessä. Samasta juonsi varmaan sekin, miksi hän päätti ammattikoulun jälkeen yrittää työtä henkilökohtaisena avustajana ja jäi sille tielle.

Se olen mä. Mä huolehdin muista, siihen kiteytyy kuka mä olen.
Niko arveli saaneensa pienen ahaa-elämyksen. Tähän saakka hän olisi listannut kaikki 'vastuisiin' ja liittänyt ne nurjaan puoleen elämässään. Nyt hän huomasi pohtivansa sitä myönteisenä asiana, lähes etuoikeutena. Avustaja ja tukija. Se oli hänen paikkansa elämässä.

Hän halusi keskustella ajatuksesta mummun kanssa ja päätti suunnata sinne aamulla ensi töikseen.

Dejá vu -tunne valtasi Nikon hänen lähestyessään kotiovea. Käytävässä istui sekasotku nimeltään Pipsa. Hänellä oli polvimittaiset saappaat, minihame, avonainen toppatakki ja hiukset outona sotkuna ympäri päätä. Meikit olivat kaukana alkuperäisiltä paikoiltaan. Kädessä oli avonainen kaljatölkki ja ympärillä oli lähes sixpackillinen tyhjiä vastaavia.

- Niko, sä tulit lopultakin! Pipsa sönkötti ilahtuneena ja yritti nousta seisomaan enemmän vähemmän menestyksekkäästi.
- Pipsa, mitä sä nyt haluat? Niko kysyi hitaasti ja matalasti venyttäen itsehillintänsä äärimmilleen.

- Mulla oli ikävä sua! Ja mä toin tuliaisia, nainen selitti osoittaen tyhjää kaljatölkkien muovipakkausta.
- Mut sit sä et ollu kotona ja mä alotin yksin, nainen murjotti.

Niko oli valmis lyömään päätään seinään. Kauankohan nainen oli lojunut rapussa?
Nou hätä, naapurit..
- Tuu eteiseen.

Vaaleaverikkö hoiperteli ex-poikaystävänsä perässä asuntoon.
- Tossa on ämpäri. Jos oksettaa, niin siihen kiitos, Niko tokaisi inhoa äänessään tuoden kylppäristä pesuämpärin.

- Mä en osaa olla ilman sua! Mä oon ihan sekasin, nainen valitti ja osoitti ulkomuotoaan vahvistaakseen sanansa.
- Auta mua! Mä haluun takasin hyvät ajat!
- Sä oot pilannu jo kaiken. Ja mulla ei oo mikään velvollisuus auttaa sua! Mene kotiis siitä. Pääsetkö itse vai tilaanko taksin?
- Ei mulla ole rahaa. Niko sä autat kaikkia. Mä tarviin sun apua! Oo ees tää yö mun kanssa. Mä näytän kuinka kivaa meillä vois olla!

Niko mulkaisi juopunutta naista ja tunsi kuvotusta.
- Okei, mä autan sua. Tää oli viimeinen kerta.
- Kiiiitos! Sä oot niin hyvä!
- Joo joo. Oota tässä.

Niko poistui keittiöön ja näpytteli kännykkäänsä muutaman numeron.
Mä autan sitä!
- Hätäkeskus, miten voin auttaa?

***

Ilona sadatteli itsekseen heikkouden hetkeä, jona hän oli raottanut verhoa todellisten ajatustensa edestä ja avannut suunsa Nikolle.
Hyvin tehty, sä pelotit sen pois!

Mikä Nikossa olikin, että Ilona oli lähes ensi hetkestä saakka luottanut ja tahattomasti avautunutkin miehelle.

Ilona kulki kodissaan tottuneesti. Siellä hän pärjäsi vaikka ainoa aisti olisi ollut tuntoaisti.
Jotenkin koti tuntui kuitenkin vieraalta. Koti, jonka nainen tunnisti omakseen, oli täynnä kirkkaita, lämpimiä värejä.

Hän nosti päätänsä ylöspäin. Hän tiesi, että siinä oli punaiset verhot. Mutta toisaalta hän ei tiennyt. Verhot olisivat saattaneet olla siniset tai vihreät, ja Ilona ei olisi tiennyt. Sellaiset epävarmuustekijät saivat hänet masentumaan. Paikka oli hänen silmissään pimeä ja kolkko, vain tila, jossa hän osasi liikkua. Siltikin hän tunsi olevansa eksyksissä.

Tunteita oli vaikea määritellä tai ymmärtää. Kylmä koura puristi Ilonan sydäntä ja paksu verho oli eristänyt hänet maailmasta. Hän mietti olisiko liian myöhäistä soittaa Satulle. Hän oli paras keskustelukumppani tällaisina hetkinä.

Satulla oli kahden viikon työkeikka Helsingissä, eikä hän ollut päässyt tulemaan Ilonan luo ollenkaan onnettomuuden jälkeen. Puhelimessa he olivat sentään puhuneet muutaman kerran.

- Moi Satu! Soitanko mä liian myöhään?
- Et soita, mä palasin ihan äsken vasta hotellille. Sä pääsit kotiin tänään, vai mitä? Ootko äitilläs?
- Ei kun mä oon ihan omassa kodissani. Nyt on taas toiveita, että mun näkö saattais palautua vähäsen. Mä erotan jo valoa ja varjoja.

- Sehän on ihan huippuhyvä uutinen!
- Niinhän se on.
- Sä oot vähän alakuloisen kuulonen, Satu huomasi.
- Hmm. Vähä masis päivä. En mä oikeesti haluis puhua siitä. Mä aattelin, että jos sä kertoisit Hesan reissusta, niin voisi piristää.. Ilona johdatteli.

- Okei, mitäs sitä kertois.. Satu mietti ääneen. Sitten hän rykäisi ja naurahti hämillään.
- Mä ehkä tapasin jonkun.
- Niin?
- Se on yks kurssilaisista. Semmonen vajaa nelikymppinen mies. Rami. Se on aika karskin näköinen, se ajo moottoripyörää aiemmin, mut tosi mahtava ja huomaavainen kaikin puolin.

Satu puhui hieman hengästyneellä äänensävyllä ja päästi pieniä kikatuksia väliin. Ilona naureskeli itsekseen ystävänsä ilmiselvälle ihastumiselle.

Satun puhuessa Ilona kiinnitti huomiota yhteen asiaan. Satu ei edes maininnut miehen olevan näkövammainen, vaikka kurssin osanottajana hän epäilemättä oli. Useimmat ihmiset olisivat maininneet sen ensimmäisenä.
Ylipäätään miten Satu oli voinut ihastua näkövammaiseen ihmiseen?

Ilona oli luokitellut itsensä 'vialliseksi tuotteeksi' ja sulkenut itsensä romantiikan ulkopuolelle sillä sekunnilla, kun oli tajunnut olevansa vammainen.

Satu ei kuulostanut säälivän Ramia. Sen motiivit kuulostaa ihan pyytteettömiltä. Toisaalta Satu on aivan omaa luokkaansa.

Voisiko joku rakastua näkövammaiseen ihmiseen niinkuin ihan tavalliseen?
Kas siinä pulma!